Aloitin aamun tuijottamalla hyllyjä ja kaappeja. Siirtämällä tölkkejä siistimpiin riveihin ja heittämällä pois paperia. Rei'ittämällä ja nitomalla. Sinisiä mappeja ilman nimikointia. Pientä jännitystä arkeen kun koittaa osua kerralla oikeaan. Siirsin rullia toiseen kaappiin. Loput ovet laitoin kiinni. Paremmalla ajalla sitten.
Vastasin sähköposteihin. Aloitin mind mapin. Laitoin sen muovitaskuun. Tyhjensin mapista tutkimuksia ja työpapereita. Laitoin nekin muovitaskuun. Kokosin pinon pöydälle ja siirsin sen reppuun. Sähköposteja. Lounas.
Lisää sähköposteja ja aikatauluja. Printtasin ja laitoin muovitaskuun. Yhdeltä sanoin adios. Kuusi senttiä paperia repussa mutta kevyemmällä mielellä kuin aikoihin. Soitin vielä autosta muutaman työasian. Ne eivät tuntuneet enää todellisilta.
Menin terapiaan. Sieltä sai silkkinauhaa ja tähtiä. Tontun sekä vihreän villaisen viltin. Ja koko ajan autossa soi SMG. Minä vihellän matkallani. Kotona laitoin SMG:n soimaan ja avasin koneen. Sähköposteja. Vastasin. Sain palautetta että ylityötunnit eivät vähene noin. Vastasin ja välitin silti. Laitoin koneen kiinni.
En syntynyt tänne itkemään. Tulin laulamaan kaihoisia lauluja. Laulamaan ja iskemään silmään.
Rauha.
Paula
perjantai 4. joulukuuta 2009
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Sordiino
Töissä käyminen haittaa harrastustoimintaa, mutta nykyään se haittaa myös kirjallista ilmaisua, koska sormien ja näppiksen välissä on vähän yllättävä sordiino. Jos aiemmin kaikkein päällimmäisenä pyörivät partiojutut on nykyään yhä useammin valta työhön liittyvillä tahattomilla ja tahallisilla pohdinnoilla. Asiaa edistää kummasti se, että nykyinen duuni on silmien edessä jatkuvasti. Olisi ihanaa kirjoittaa niistä jutuista, joita töiden takia ajattelee. Sparrailla teidän kanssanne omia pohdintoja ja kertoa arkipäivässä tehtyjä havaintoja. Mutta tietenkään en voi näin tehdä ilman rajoja.
Sordiino ei kuitenkaan liity vain rajoihin, joita työtehtävät tuovat tai asiat, joista ei nyt vaan voi koko maailman kanssa jutella. Sordiino napsahtaa päälle myös silloin, kun olisi ihkua hihkua josta muusta työhön liittyvästä, ihan julkisesta ja mageesta. Tuntuu, että tuputtaisin tai koittaisin painostaa. Tuntuu, että pitäisi pitää työ- ja yksityiselämä erossa, jotta tutut ja ystävät eivät vaivautuisi. Että ei voisi ihan niin reippaasti kertoa ja jakaa juttuja, vaikka kuinka haluaisi.
Miksi partioasioissa minulla ei ole ollenkaan samanlaista sordiinoa? Miksi partiosta voin hihkua ja saarnatakin paatoksella, mutta töihin liittyvissä jutuissa se tuntuu kiusalliselta vaikka olisi ihan yhtä aidosti innoissaan ja asian takana? Nykyään kuitenkin yhä useampi meistä haluaa olla töissä sellaisessa firmassa, jonka arvot ja toimintatavat vastaavat omiamme ja jonka päämäärät ovat meille tärkeitä. Työpaikan pitää olla samalla tavalla itseni näköinen kuin ovat harrastuksetkin. Miksi en siis voisi samalla hihkumisella hihkua sekä partio- että työasioista?
Partio ja työ, ovat molemmat aikaavieviä, innostavia, harmittavia, raastavia ja opettavaisia. Molemmista saa jotain, paljonkin. Molemmissa pystyn tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja joita pidän tärkeinä. Jotain eroa niissä kuitenkin on. Ymmällään.
Tällä viikolla muuten riittää hihkuttavaa. En kerro kummassa.
vasurilla ja maitoviiksissä,
Iida
Sordiino ei kuitenkaan liity vain rajoihin, joita työtehtävät tuovat tai asiat, joista ei nyt vaan voi koko maailman kanssa jutella. Sordiino napsahtaa päälle myös silloin, kun olisi ihkua hihkua josta muusta työhön liittyvästä, ihan julkisesta ja mageesta. Tuntuu, että tuputtaisin tai koittaisin painostaa. Tuntuu, että pitäisi pitää työ- ja yksityiselämä erossa, jotta tutut ja ystävät eivät vaivautuisi. Että ei voisi ihan niin reippaasti kertoa ja jakaa juttuja, vaikka kuinka haluaisi.
Miksi partioasioissa minulla ei ole ollenkaan samanlaista sordiinoa? Miksi partiosta voin hihkua ja saarnatakin paatoksella, mutta töihin liittyvissä jutuissa se tuntuu kiusalliselta vaikka olisi ihan yhtä aidosti innoissaan ja asian takana? Nykyään kuitenkin yhä useampi meistä haluaa olla töissä sellaisessa firmassa, jonka arvot ja toimintatavat vastaavat omiamme ja jonka päämäärät ovat meille tärkeitä. Työpaikan pitää olla samalla tavalla itseni näköinen kuin ovat harrastuksetkin. Miksi en siis voisi samalla hihkumisella hihkua sekä partio- että työasioista?
Partio ja työ, ovat molemmat aikaavieviä, innostavia, harmittavia, raastavia ja opettavaisia. Molemmista saa jotain, paljonkin. Molemmissa pystyn tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja joita pidän tärkeinä. Jotain eroa niissä kuitenkin on. Ymmällään.
Tällä viikolla muuten riittää hihkuttavaa. En kerro kummassa.
vasurilla ja maitoviiksissä,
Iida
sunnuntai 22. marraskuuta 2009
Luottokamat
Olen jo aikoja sitten luopunut toivosta, että minusta koskaan tehtäisiin Gloria-lehteen juttua Tyylini -sivuille. Siihen tarvittaneen jotain muuta kuin ääriään itkevä vaatekaappi ja kokoelma vanhoja silmälaseja (joiden säilömisperuste on itsellenkin jokseenkin epäselvä. Tietysti jos gepardipilkulliset soikeat muovipokat taas joskus tulevat muotiin niin olen valmistautunut.)
Kukaan tuskin haluaa esitellä lehdessään käsilaukkuni sisältöä tai pyytää minua listaamaan elämäni aakkosia (joissa J ei olisi Jari mutta Ä saattaisi olla Äiti). Todennäköisyys päätyä edes City-lehden luottokama-esittelyihin on erittäin pieni, jos ei jopa menetetty. No, tytön täytyy tehdä mitä tytön täytyy tehdä. Aloitetaan niistä luottokamoista, itsepähän kerjäsitte tai minä tuputin.
Villasukat: kokoelmani koostuu lahjaksi saaduista ja itseneulotuista eikä villasukkia voi koskaan olla liikaa. Loistavat kotona, lentokoneessa, matkoilla, öisin, päivisin, when ever.
Otsalamppu: Aina mukana käsilaukussa kun matkustan. Tarvitaan etenkin partiomatkoilla yhteismajoituksessa kun valoja ei aina viitsi räpsiä päälle hips hips hipsiessään pimeisiin huoneisiin tai raps raps rapistellessaan kirjan kanssa. Mallia Tikka, Eurojamboree 2005 logolla.
Hamppukäsivoide: Ei ole tämän rasvan voittanutta. Parantaa kaikki haavat, myös henkiset, kunhan tuoksuun tottuu (ja sitä alkaa kaipaamaan). Aiheuttaa hämminkiä lentokentillä, lähinnä Kuopiossa.
MP3 soitin / korvatulpat: Käsilaukkukamaa kaikilla matkoilla. Musa korvissa kun nukahtaa illalla voi yöllä horroksessa vaihtaa korvatulpat nappikuulokkeiden paikalle. Takuuvarma tapa olla häiriintymättä kroohista, pyyhistä tai klopseista.
Mustat kangashousut ehkä Lindexistä: Tavallistakin tavallisemmat vähän leveälahkeiset ikivanhat kangashousut, joiden lahkeensuut ovat hieman repsallaan mutta koska ne laahaavat kuitenkin maata niin kukaan ei huomaa. Näillä housuilla voi mennä ihan mihin vaan. Ja minähän menen.
Kännykkä: Siinä on kaikki! Netti, sposti, kalenteri, tekstarit, kamera ja soittaakin voi. Varsinainen elämänlanka.
Kihla- ja vihkisormus: Sormukset muistuttavat siitä, mikä on oikein, totta ja tärkeintä. Niiden kanssa olen aina kotona.
suklaapunaviinikakusta ilahtuneena,
Iida
Kukaan tuskin haluaa esitellä lehdessään käsilaukkuni sisältöä tai pyytää minua listaamaan elämäni aakkosia (joissa J ei olisi Jari mutta Ä saattaisi olla Äiti). Todennäköisyys päätyä edes City-lehden luottokama-esittelyihin on erittäin pieni, jos ei jopa menetetty. No, tytön täytyy tehdä mitä tytön täytyy tehdä. Aloitetaan niistä luottokamoista, itsepähän kerjäsitte tai minä tuputin.
Villasukat: kokoelmani koostuu lahjaksi saaduista ja itseneulotuista eikä villasukkia voi koskaan olla liikaa. Loistavat kotona, lentokoneessa, matkoilla, öisin, päivisin, when ever.
Otsalamppu: Aina mukana käsilaukussa kun matkustan. Tarvitaan etenkin partiomatkoilla yhteismajoituksessa kun valoja ei aina viitsi räpsiä päälle hips hips hipsiessään pimeisiin huoneisiin tai raps raps rapistellessaan kirjan kanssa. Mallia Tikka, Eurojamboree 2005 logolla.
Hamppukäsivoide: Ei ole tämän rasvan voittanutta. Parantaa kaikki haavat, myös henkiset, kunhan tuoksuun tottuu (ja sitä alkaa kaipaamaan). Aiheuttaa hämminkiä lentokentillä, lähinnä Kuopiossa.
MP3 soitin / korvatulpat: Käsilaukkukamaa kaikilla matkoilla. Musa korvissa kun nukahtaa illalla voi yöllä horroksessa vaihtaa korvatulpat nappikuulokkeiden paikalle. Takuuvarma tapa olla häiriintymättä kroohista, pyyhistä tai klopseista.
Mustat kangashousut ehkä Lindexistä: Tavallistakin tavallisemmat vähän leveälahkeiset ikivanhat kangashousut, joiden lahkeensuut ovat hieman repsallaan mutta koska ne laahaavat kuitenkin maata niin kukaan ei huomaa. Näillä housuilla voi mennä ihan mihin vaan. Ja minähän menen.
Kännykkä: Siinä on kaikki! Netti, sposti, kalenteri, tekstarit, kamera ja soittaakin voi. Varsinainen elämänlanka.
Kihla- ja vihkisormus: Sormukset muistuttavat siitä, mikä on oikein, totta ja tärkeintä. Niiden kanssa olen aina kotona.
suklaapunaviinikakusta ilahtuneena,
Iida
perjantai 13. marraskuuta 2009
Vaalipöhinä
Suuri vaalipöhinä on käynnissä. Pöhinä on jo niin laajaa, että se on saavuttanut tällaisen riviluottiksen, jolla ei ole osaa eikä arpaa varsinaiseen mittelöön vaikka mielipiteitä toki löytyy suuntaan ja toiseen. Suuri osa ehdokkaista on jollain tavalla tuttuja, jotkut liiankin tuttuja, että täysin objektiivisen mielipiteen esittäminen olisi edes mahdollista. Enkä kyllä lähtisi omia mielipiteitäni kovin laajalla rintamalla kuuluttamaankaan. Ne päättää, jotka tekee. Tässä kohtaa tekijät ja päättäjät löytyvät piireistä eivätkä täältä piippuhyllyltä. Dinosaurukset pitäkööt vähän pienempää ääntä seurakunnassa.
En ole liittynyt kenenkään Facebook -tukiryhmään. Ei siksi, etteivätkö ehdokkaat olisi hyviä ja ansaisisi kannatusta. Voisin tukea kaikkia ehdokkaita, mikä tarkoittaisi samalla, että en tukisi ketään. Mikään ei kuitenkaan estä minua osallistumasta keskusteluihin tuolla internjetissä jos sen katson tarpeelliseksi. Vielä ei ole ollut kovin montaa aihetta, joissa silmien tuike tai kohiseva verenpaine olisivat laittaneet sormet juoksemaan näppiksellä. Otan kantaa vain niihin asioihin, joissa minulla on vankkaa näkemystä, sillä muuten katson, että ehdokkaiden arviointi ja hiillostaminen on niiden tehtävä, jotka valintaa oikeasti tekevät. Omassa blogissa voi kuitenkin aina ottaa kantaa, omalla maaperällä ja omilla säännöillä. Jos olisin itse ehdolla, olisin parhaani mukaan hyödyntänyt tämän blogin mahdollisuudet. Ja voin hyödyntää ne nytkin jakamalla pari ajatusta siitä, mikä oikeasti on hallitusvaaleissa minun mielestäni tärkeää.
Ehdokkaita arvioitaessa miettisin ensiksikin sitä tilannetta, missä järjestö on nyt. Kaivataanko muutosta, vakautta vai jotain muuta? Miettisin jokaista toiminnanalaa sellaiset silmälasit päässä, joiden läpi näkisin, mikä juuri sillä toiminnanalalla on keskeistä. Pohtisin, mitä painotuksia haluaisin nähdä ja minkälaisten toimintaympäristöjen osaamista tarvitaan. Pitääkö ymmärtää paremmin lippukuntatyötä, piirien tekemistä vai järjestötasoa? Tarvitaanko nyt asiantuntijaa vai yleisjohtajaa? Muutosjohtamista vai jotain muuta? Miettisin myös hyvinkin tarkkaan sitä, minkälainen kokonaisuus hallituksen pitäisi parhaimmillaan olla. Yhdessä puhelussa puhuttiin tekijöistä ja näkijöistä. Kumpaa tarvitaan ja kuinka paljon hallituksen jäsenen pitää tai tulee olla tekijä? Minkä verran puhtaasti näkijöitä kokonaisuus kestää? Itse ajattelen, että hallituksessa tulee olla näkijöitä, jotka kykenevät toimenpanemaan asioita ja saattamaan niitä myös loppuun. Pääasiallisen tekemisen pitäisi olla jossain muualla.
Perkaisin ehdokkaat läpi sen perusteella, miten kukin vastaa sitä profiilia, joka näiden kysymysten pohjalta löytyy. Uskoisin oikeasti siihen, että tyyppi joka on muuten mielestäni huippu mutta ei vastaa löydettyä profiilia, ei ilmeisesti sitten olisi oikea valinta. Tämä on joskus harmittavan vaikeaa. Olla äänestämättä päällisin puolin täydellistä ehdokasta ja antaa periksi sille, että erilaiset ajat vaativat erilaisia ihmisiä.
aamun ajatukseksi,
Paula
En ole liittynyt kenenkään Facebook -tukiryhmään. Ei siksi, etteivätkö ehdokkaat olisi hyviä ja ansaisisi kannatusta. Voisin tukea kaikkia ehdokkaita, mikä tarkoittaisi samalla, että en tukisi ketään. Mikään ei kuitenkaan estä minua osallistumasta keskusteluihin tuolla internjetissä jos sen katson tarpeelliseksi. Vielä ei ole ollut kovin montaa aihetta, joissa silmien tuike tai kohiseva verenpaine olisivat laittaneet sormet juoksemaan näppiksellä. Otan kantaa vain niihin asioihin, joissa minulla on vankkaa näkemystä, sillä muuten katson, että ehdokkaiden arviointi ja hiillostaminen on niiden tehtävä, jotka valintaa oikeasti tekevät. Omassa blogissa voi kuitenkin aina ottaa kantaa, omalla maaperällä ja omilla säännöillä. Jos olisin itse ehdolla, olisin parhaani mukaan hyödyntänyt tämän blogin mahdollisuudet. Ja voin hyödyntää ne nytkin jakamalla pari ajatusta siitä, mikä oikeasti on hallitusvaaleissa minun mielestäni tärkeää.
Ehdokkaita arvioitaessa miettisin ensiksikin sitä tilannetta, missä järjestö on nyt. Kaivataanko muutosta, vakautta vai jotain muuta? Miettisin jokaista toiminnanalaa sellaiset silmälasit päässä, joiden läpi näkisin, mikä juuri sillä toiminnanalalla on keskeistä. Pohtisin, mitä painotuksia haluaisin nähdä ja minkälaisten toimintaympäristöjen osaamista tarvitaan. Pitääkö ymmärtää paremmin lippukuntatyötä, piirien tekemistä vai järjestötasoa? Tarvitaanko nyt asiantuntijaa vai yleisjohtajaa? Muutosjohtamista vai jotain muuta? Miettisin myös hyvinkin tarkkaan sitä, minkälainen kokonaisuus hallituksen pitäisi parhaimmillaan olla. Yhdessä puhelussa puhuttiin tekijöistä ja näkijöistä. Kumpaa tarvitaan ja kuinka paljon hallituksen jäsenen pitää tai tulee olla tekijä? Minkä verran puhtaasti näkijöitä kokonaisuus kestää? Itse ajattelen, että hallituksessa tulee olla näkijöitä, jotka kykenevät toimenpanemaan asioita ja saattamaan niitä myös loppuun. Pääasiallisen tekemisen pitäisi olla jossain muualla.
Perkaisin ehdokkaat läpi sen perusteella, miten kukin vastaa sitä profiilia, joka näiden kysymysten pohjalta löytyy. Uskoisin oikeasti siihen, että tyyppi joka on muuten mielestäni huippu mutta ei vastaa löydettyä profiilia, ei ilmeisesti sitten olisi oikea valinta. Tämä on joskus harmittavan vaikeaa. Olla äänestämättä päällisin puolin täydellistä ehdokasta ja antaa periksi sille, että erilaiset ajat vaativat erilaisia ihmisiä.
aamun ajatukseksi,
Paula
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Opintomatka italialaiseen vessaan
Elämäni ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden aikana olen pärjännyt aika pitkälle kertomalla aina ajoittain itselleni, että asioilla on tapana järjestyä. Olen tästä kirjoitellut aikaisemminkin mutta muistutettakoon nyt kertaalleen taas kaikille. Ihan oikeasti. Oli miten vintturallaan tai mutkalla niin kyllä, aina asiat ovat ainakin minun hiekkalaatikossani järjestyneet tavalla tai toisella. Jossain kohtaa taivalta löysin myös elämän tarkoituksen tai jos tarkkoja ollaan niin kopioin sen Jaakko Heinimäeltä. Hän joskus sanonut, että elämän tarkoitus on olla kotona. Ei käy vastaanpaneminen.
Näitä kahta suuntaviivaa täydentämään löysin kolmannen ohjenuoran viikonloppuna kun olin partiomatkailemassa Italiassa. Firenzen lentokentän naisten wc:ssä, siinä wc kopin oven sisäpuolella sekä englanniksi että italiaksi. "Push or pull". Hetken naureskelin ristiriitaista ovenavausohjetta kunnes tajusin, miten nerokas se oikeastaan oli ja soveltuvainen elämään yleensä.
Aika harvoin voi suunnitteluvaiheessa olla täysin varma, mikä on oikea toimintatapa ja vie lopulta perille. Liian usein kuitenkin olemme niin jäykkiä ja fakkiutuneita, että se mitä on aloitettu viedään loppuun orjallisesti ja pilkulleen vaikka maailman ympärillä muuttuisi. Ehkä pelkäämme, että kurssinmuutos kesken kaiken olisi viesti siitä, että olemme väärässä emmekä osaa. Tärkeämpää, kuin oman oikeassaolemisen pönkittäminen on kuitenkin kai se, että tavoite tulee saavutettua vaikka alunperin käyttöönotettua työtapaa jouduttaisiin kesken kaiken vaihtamaan. Jos push ei toimi, miten olisi pull?
Siinä sinistä wc:n ovea tuijotellessani ajattelin, mitä tulisi pushin ja pullin jälkeen. Jos ovi ei aukeaisi niillä konsteilla niin miten olisi "lift or slide"? Tai hätätilanteessa "hit or kick"? Eihän sitä aloittaessaan koskaan tiedä mikä konsti lopulta toimii, oli kyse sitten julkisesta vessasta Italiassa tai elämästä yleensä.
tuuppaa,
Iida
Näitä kahta suuntaviivaa täydentämään löysin kolmannen ohjenuoran viikonloppuna kun olin partiomatkailemassa Italiassa. Firenzen lentokentän naisten wc:ssä, siinä wc kopin oven sisäpuolella sekä englanniksi että italiaksi. "Push or pull". Hetken naureskelin ristiriitaista ovenavausohjetta kunnes tajusin, miten nerokas se oikeastaan oli ja soveltuvainen elämään yleensä.
Aika harvoin voi suunnitteluvaiheessa olla täysin varma, mikä on oikea toimintatapa ja vie lopulta perille. Liian usein kuitenkin olemme niin jäykkiä ja fakkiutuneita, että se mitä on aloitettu viedään loppuun orjallisesti ja pilkulleen vaikka maailman ympärillä muuttuisi. Ehkä pelkäämme, että kurssinmuutos kesken kaiken olisi viesti siitä, että olemme väärässä emmekä osaa. Tärkeämpää, kuin oman oikeassaolemisen pönkittäminen on kuitenkin kai se, että tavoite tulee saavutettua vaikka alunperin käyttöönotettua työtapaa jouduttaisiin kesken kaiken vaihtamaan. Jos push ei toimi, miten olisi pull?
Siinä sinistä wc:n ovea tuijotellessani ajattelin, mitä tulisi pushin ja pullin jälkeen. Jos ovi ei aukeaisi niillä konsteilla niin miten olisi "lift or slide"? Tai hätätilanteessa "hit or kick"? Eihän sitä aloittaessaan koskaan tiedä mikä konsti lopulta toimii, oli kyse sitten julkisesta vessasta Italiassa tai elämästä yleensä.
tuuppaa,
Iida
torstai 5. marraskuuta 2009
Kielipuolen tunnustukset
Meillä on töissä käytössä tietokoneita ja ohjelmia. Niitä päivitetään molempia. Joskus ohjelmistopäivityksistä tulee tiedote, toisinaan kone vain alkaa surraamaan ja jotain tapahtuu. Olen ihan iloinen kun jotain tapahtuu jos se parantaa jotain minulle tärkeää asiaa eikä tee elämästä muuten mutkikkaampaa. Kovin paljoa harmia ei tietokoneeni itsenäisestä elämästä ole ollut, paitsi silloin kuin kaikki Outlookin omat kansioni poistettiin ja aina silloin, kun tämä nykyinen kone sotketaan siihen koneeseen, joka on minun nimelläni mutta ei oikeasti enää käytössä. Ei, nimeä ei voi ottaa kuulemma rekisteristä pois, koska jokaisella koneella pitää olla joku nimetty omistaja.
Meillä on töissä myös setiä ja tätejä, jotka huoltavat koneita ja ohjelmia. Lähituki-nimisiä tyyppejä näkee joskus ihan livenä. Ne ovat niitä vieraan näköisiä ihmisiä, jotka etsivät sisäisen osoitenumeron perusteella ihmistä ja konetta, jotka luultavasti istuvat x määrän organisaatiomuutoksia jäljiltä jossain ihan muualla kuin missä virallisen totuuden mukaan pitäisi. Niitä muita atk setiä ja tätejä ei näe, niitä vain kuulee aina silloin kun soittaa helppariin.
Helpparin työntekijät saisivat varmasti kirjan aikaiseksi meidän atk avuttomien soitoista! Minä ainakin olen huvittanut heitä useampaan kertaan. Yksi legendaarinen puhelu käytiin jokunen kuukausi sitten kun helpparin setä soitti ja kysyi pitikö minun koneelleni asentaa blaa-blaa-blaa-excel-blaa-pro-blaa -ohjelma. Kielsin kaiken, varmasti väärä tyyppi, en tiedä tästä mitään. Setä katseli papereita ja vakuutteli, että kyllä tämän pitäisi olla oikea kone. Hetken aikaa asiaa setvittyämme pääsimme yhteisymmärrykseen kun tajusin, että blaa-blaa-excel-pro oli "se budjetointihässäkkä" joka minulta puuttuu.
Viime viikolla sain atk-ihmisiltä sähköpostia. Koneeni liisausaika on menossa umpeen ja haluavat tuoda minulle uuden. Atk-kielisessä sähköpostissa kerrotaan, mistä koneista voin valita ja opastetaan miten vaihtoon tulee valmistautua. Nauroin vedet silmissä kun en vielä kahdenkaan lukemiskerran jälkeen ymmärtänyt a) mitä pitää tehdä ja b) mitä kaikki esitetyt vaihtoehdot ovat. Haluaisinko jotain, jossa on "pro-sessori Intel® Centrino® ja vPro-tekniikka 1,86 GHz "? Entä kelpaako "1 066 MHz:n FSB"? Pitäisi osata palauttaa kannettava lisäoptioineen ja tietää jos haluaa tässä vaiheessa huomauttaa tai muuttaa jotain liittyen nyt tilattavaan koneeseen. Ja mahtaako minulla olla muita erikoistarpeita?
Mistäs minä tietäisin? En minä osaa kieliä.
Iida
Meillä on töissä myös setiä ja tätejä, jotka huoltavat koneita ja ohjelmia. Lähituki-nimisiä tyyppejä näkee joskus ihan livenä. Ne ovat niitä vieraan näköisiä ihmisiä, jotka etsivät sisäisen osoitenumeron perusteella ihmistä ja konetta, jotka luultavasti istuvat x määrän organisaatiomuutoksia jäljiltä jossain ihan muualla kuin missä virallisen totuuden mukaan pitäisi. Niitä muita atk setiä ja tätejä ei näe, niitä vain kuulee aina silloin kun soittaa helppariin.
Helpparin työntekijät saisivat varmasti kirjan aikaiseksi meidän atk avuttomien soitoista! Minä ainakin olen huvittanut heitä useampaan kertaan. Yksi legendaarinen puhelu käytiin jokunen kuukausi sitten kun helpparin setä soitti ja kysyi pitikö minun koneelleni asentaa blaa-blaa-blaa-excel-blaa-pro-blaa -ohjelma. Kielsin kaiken, varmasti väärä tyyppi, en tiedä tästä mitään. Setä katseli papereita ja vakuutteli, että kyllä tämän pitäisi olla oikea kone. Hetken aikaa asiaa setvittyämme pääsimme yhteisymmärrykseen kun tajusin, että blaa-blaa-excel-pro oli "se budjetointihässäkkä" joka minulta puuttuu.
Viime viikolla sain atk-ihmisiltä sähköpostia. Koneeni liisausaika on menossa umpeen ja haluavat tuoda minulle uuden. Atk-kielisessä sähköpostissa kerrotaan, mistä koneista voin valita ja opastetaan miten vaihtoon tulee valmistautua. Nauroin vedet silmissä kun en vielä kahdenkaan lukemiskerran jälkeen ymmärtänyt a) mitä pitää tehdä ja b) mitä kaikki esitetyt vaihtoehdot ovat. Haluaisinko jotain, jossa on "pro-sessori Intel® Centrino® ja vPro-tekniikka 1,86 GHz "? Entä kelpaako "1 066 MHz:n FSB"? Pitäisi osata palauttaa kannettava lisäoptioineen ja tietää jos haluaa tässä vaiheessa huomauttaa tai muuttaa jotain liittyen nyt tilattavaan koneeseen. Ja mahtaako minulla olla muita erikoistarpeita?
Mistäs minä tietäisin? En minä osaa kieliä.
Iida
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Selkeitä opintoja
Syksyyn on mahtunut paljon reissua ja matkustusta, laukun pakkaamista ja purkamista, pieniä purnukoita ja mukaan ahdettuja lenkkareita, jotta liha liikkuisi edes joskus. Vielä muutama rutistus ja sen jälkeen saan laittaa lentolaukun hetkeksi kaappiin, ryhtyä lukemaan joululehtiä uusi kiilto silmissä ja laskea öitä jouluun sekä lomaan. Työmatkat ja vapaa-ajan seikkailut vievät mitä erilaisimpiin paikkoihin, erilaisten ajatusten äärelle. Nukarinkoskella mietitään eri juttuja kuin aihiovalmistajan painokoneen vierellä. Sekä töissä että vapaalla olen kuitenkin miettinyt viime aikoina opiskelua ja koulutusta, sen merkitystä, puutetta ja tarvetta. Koska koulunpenkki houkuttaisi kovasti.
En tiedä, miten muut ihmiset sen tekevät. Ne, jotka opiskelevat ja käyvät töissä yhtä aikaa. Kiitävät työpäivän jälkeen luennolle ja tekevät esseitä ja tehtäviä öisin ja viikonloppuisin. Onko niillä mitään muuta elämää? En tiedä, miten itse tuollaiseen pystyisin, vaikka tarvetta olisi. Joko tai mutta ei sekä että vaikka kuinka toivoisin. Mitä merkitystä opiskelulla ja koulutuksella oikeastaan on? Joskus tuntuu, että kaiken mitä tällä hetkellä töissä tarvitsen, olen oppinut jossain muualla kuin missään käymistäni kouluista. Siellä aihiovalmistajan tehtaalla muistin kuitenkin yhden hyvän syyn opiskella. Back to basics.
Minulla on koulutusta johonkin ihan muuhun kuin siihen alaan, jolla leipäni tienaan. Valitettavasti tämä näkyy ja haittaa, ainakin itseäni, koska haluaisin ymmärtää ja hiffata asioita paljon laajemmin, kuin mihin kapasiteetti tällä hetkellä riittää. Kaupallinen koulutus nyt on tietysti yleispätevää ja passelia näihinkin duuneihin, mutta insinöörin paperit on tullut hankittua nykytyön kannalta väärästä koulusta. Ymmärrän väärän teollisuusalan prosesseja, laitteita, logiikkoja ja toimintaa. Ymmärrän paremmin sitä, mitä olen aasta ööhön opiskellut koulussa kuin sitä, minkä prosessin tuotteiden kanssa nykyään pelaan.
Siinä minä seisoin, rotaatiopainokoneen vieressä ja mietin, miten selkästä jutusta on kyse.
Paula
En tiedä, miten muut ihmiset sen tekevät. Ne, jotka opiskelevat ja käyvät töissä yhtä aikaa. Kiitävät työpäivän jälkeen luennolle ja tekevät esseitä ja tehtäviä öisin ja viikonloppuisin. Onko niillä mitään muuta elämää? En tiedä, miten itse tuollaiseen pystyisin, vaikka tarvetta olisi. Joko tai mutta ei sekä että vaikka kuinka toivoisin. Mitä merkitystä opiskelulla ja koulutuksella oikeastaan on? Joskus tuntuu, että kaiken mitä tällä hetkellä töissä tarvitsen, olen oppinut jossain muualla kuin missään käymistäni kouluista. Siellä aihiovalmistajan tehtaalla muistin kuitenkin yhden hyvän syyn opiskella. Back to basics.
Minulla on koulutusta johonkin ihan muuhun kuin siihen alaan, jolla leipäni tienaan. Valitettavasti tämä näkyy ja haittaa, ainakin itseäni, koska haluaisin ymmärtää ja hiffata asioita paljon laajemmin, kuin mihin kapasiteetti tällä hetkellä riittää. Kaupallinen koulutus nyt on tietysti yleispätevää ja passelia näihinkin duuneihin, mutta insinöörin paperit on tullut hankittua nykytyön kannalta väärästä koulusta. Ymmärrän väärän teollisuusalan prosesseja, laitteita, logiikkoja ja toimintaa. Ymmärrän paremmin sitä, mitä olen aasta ööhön opiskellut koulussa kuin sitä, minkä prosessin tuotteiden kanssa nykyään pelaan.
Siinä minä seisoin, rotaatiopainokoneen vieressä ja mietin, miten selkästä jutusta on kyse.
Paula
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
