Häälaulu

Egotripin kanssa olen ajellut enemmän ympäri Suomea kuin kenenkään muun. Me laulamme kilpaa ja kaasutamme, ohi vaan ja humpsis. Ja taas laulamme, aurinko laskee ja punertaa taivaanrannassa. Väsyttää ihan pikkaisen ja takamuksessa tuntuu auton penkki. Huoltoasemat ja tienviitat vilahtavat ohi, vielä on matkaa ja tunteja. En voisi rakastaa enempää.

Olen opetellut lauluja ja lauluja, siinä auton ratissa, kelannut ees taas ja kuunnellut sanoja. Häälaulua nyt muun muassa, vaikka en toivokaan, että sitä kukaan meidän häissämme laulaisi. On se niin hauska, mutta toivonmukaan sulhasen ystävät eivät koe laulun sanomaa omakseen. Tykkään, että asiat otetaan rennosti, kuten maailmanloppu tai räjähtävät miehet tai se, kuinka senaatintorillekin pääsee jatkossa kun vaan sukeltaa.

Asioilla on tapana järjestyä, sellaisen ohjenuoran kanssa olen yrittänyt elää ja pärjännytkin ihan kohtalaisesti. Eräs takavuosien piirinjohtaja tosin kritisoi: ei voi vaan passiivisesti odottaa ja heittää hanskoja tiskiin! En sitä itse niin edes ajattele, että herran haltuun ja antaa olla. Ennemmin ottaisin leppoistamisen kannalta. Koska aina, ihan aina, asiat ovat järjestyneet jollain tavalla.

Tällä hetkellä aika moni häihin liittyvä asia odottaa järjestymistään. Ehkä ensisijaisesti odotan tietoa morsiuspuvusta, joka on mystisesti kadonnut Ruotsiin. Mutta en suostu panikoimaan, en sitten millään. Ähäskutti. Kyllä meistä Herra ja Rouva tulee kuitenkin, oli mekkoa tai ei.

Iida