Blogikirjoittamisessa yksi päälimmäisiä huomioitani on ollut, että jos ei mitään tapahdu, ei ole mitään kirjoitettavaa. Nerokasta. Jos on pelkkää Strömsöötä ja päivänpaistetta, nuukahtaa niin kirjoittaja kuin luultavasti myös yleisö. Vaikka uusi laskosverhomme (jonka muuten ompelin ihan itse) olisi omasta mielestäni mitä mainioin blgitekstin jos toisenkin aihe, niin haloo, ketä kiinnostaa.
Kun itse touhottaa ja töheltää ympäri maita ja mantuja, tulee matkan varrella kaikenlaista korvan taakse, muutakin kuin vaikkua. Toinen hyvä tapa kerätä aineistoa on jutella, meilailla ja olla ne samat korvat höröllään. Tämän tekstin aiheen Kimble on tarjoillut minulle ja kaikille muillekin jo aikoja sitten eikä kukaan ole toistaiseksi syöttiin tarttunut. On ryöstön aika, pöllin sun luotsiaiheen!
On noussut esiin kysymys siitä, mistä lippukunnassa toimiva aikuinen luotsi saa tukea ja tsemppiä toimintaansa. Mitä meillä on tarjota sille tärkeälle tyypille, joka hoitaa luotsin vastuullista tehtävää lippukunnan ytimessä? Ja ymmärtävätkö kaikki, että luotsi on jotain muuta kuin vartionjohtaja? En yhtään ihmettele, vaikka ihan jo roolin sisäistämisessä olisi jotain vaiheessa, koska on se aikalailla uudenlaista ajattelua. Luotsin luotsaaminen ja toisaalta luotsin luotsailu.
Kyse ei ehkä ole edes vain ja ainoastaan niistä, joilla on luotsin leima otsassa vaan laajemminkin niistä, jotka ovat aikuisia lippukunnassa. Pitäisikö olla tarjolla aikuisverkostoa? Luotsivihjareita? Aikuisretkiä? Aikuisten ohjelmaa? Luotsien tukiorganisaatio? Olisi aika älähtää. Millaista tukea ja huomaamista luotsi kaipaa?
luotaamassa luotsimaailmassa,
Paula
perjantai 29. toukokuuta 2009
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Ko-Gi kateus!
Vihertää, mitä lähemmäs kesä tulee. Kilpaa koivujen ja ruohon kanssa, suu mutrullaan ja otsa kurtussa, koska tänäkin kesänä tulee taas tapahtumaan mageita juttuja, joihin minä en pääse mukaan! Onko tämä nyt lainkaan sallittua, kysyn vaan, että siellä ne aikuiset pitävät partiohauskaa keskenään eikä minua ole kutsuttu mukaan. Pöfff.
Ko-Gi on ollut omalla partiopolullani yksi mageimmista kokemuksista. Kuka se olikaan, kun Mikan mukaan sanoi kokemuksen olevan "Kuin uskoon tulis". Jos siis hurahtaa lintuiluun niin kuin moni hurahtaa. Ko-Gi koulutus perinteineen (niistä sen enempää paljastamatta) ovat yksi elävä esimerkki siitä, mitä partio tarjoaa aikuisille ja mitä moni aikuinen partiossa tarvitsee. Toimintaa aikuisryhmässä, koulutusta, motivaatiota vertaisistaan ja omaa kivaa, omaan jengiin kuulumista.
Ei mene montaa viikkoa kun kesän ensimmäinen untuvikkolauma valtaa Poukaman, pesiytyy samoille paikoille kuin jo monet pesueet heitä ennen ja viettää 9 leirivuorokautta yhdessä, yksin, poissa kaikesta ja silti kaiken keskellä. Ei tässä kohtaa voi olla muuta kuin positiivisesti kateellinen kaikille niille, joilla on edessään Ko-Gi -kokemus untuvikkona tai Palokärkenä.
Leppoisia lentopyrähdyksiä ja alttiutta hurahtamiseen. Löydä sisäinen lintusi!
Närhi Neiti -89
Ko-Gi on ollut omalla partiopolullani yksi mageimmista kokemuksista. Kuka se olikaan, kun Mikan mukaan sanoi kokemuksen olevan "Kuin uskoon tulis". Jos siis hurahtaa lintuiluun niin kuin moni hurahtaa. Ko-Gi koulutus perinteineen (niistä sen enempää paljastamatta) ovat yksi elävä esimerkki siitä, mitä partio tarjoaa aikuisille ja mitä moni aikuinen partiossa tarvitsee. Toimintaa aikuisryhmässä, koulutusta, motivaatiota vertaisistaan ja omaa kivaa, omaan jengiin kuulumista.
Ei mene montaa viikkoa kun kesän ensimmäinen untuvikkolauma valtaa Poukaman, pesiytyy samoille paikoille kuin jo monet pesueet heitä ennen ja viettää 9 leirivuorokautta yhdessä, yksin, poissa kaikesta ja silti kaiken keskellä. Ei tässä kohtaa voi olla muuta kuin positiivisesti kateellinen kaikille niille, joilla on edessään Ko-Gi -kokemus untuvikkona tai Palokärkenä.
Leppoisia lentopyrähdyksiä ja alttiutta hurahtamiseen. Löydä sisäinen lintusi!
Närhi Neiti -89
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Aika kärpäsiä
Olen kadottanut noin kolme kuukautta johonkin tai ainakin kaksi. Tuokaa maaliskuu ja huhtikuu takaisin, sillä viimeksi kun kunnolla ajattelin, oli häihin aikaa kolme kuukautta ja nyt olen ollut huomaavinani, että kuukausista ei enää puhuta. Puhutaan viikoista, pian kai päivistä ja jossain kohtaa varmaankin tunneista. Jännittää vähän ja odottaa paljon. Pelkkää elämää edessä!
Joka päivä mietimme ja puhumme hääasioita, plaseerausta ja aikatauluja, kaikenlaista, minkä soisi olevan kunnossa ennen hääpäivän aamua. Mekko on vielä matkalla ja kengät jossain kaupassa, kimpusta ei tiedä kukaan mitään ja sormus on ostamatta. Ei kuitenkaan minkään sortin paniikkia suuntaan eikä toiseen vaan vain ihanaa aikaa yhteisen suuren juhlan kynnyksellä. Laav.
Eilen pidimme palaveria aikatauluista ja tekemisistä seremoniamestarin, kaason ja bestmanin kanssa. Tänään olimme kummipoikamme ristiäisissä. On oikeasti aika mieletön fiilis, että ympärillä on niin paljon hyviä ja ihania ihmisiä, jotka ovat osa meidän elämäämme ja joiden elämässä meillä on osansa. Auttavista käsistä ei tunnu olevan puutetta kun pitää miettiä, miten hääpaikka saadaan järjestykseen ajoissa tai mistä löytyy riittävä määrä kuusenjalkoja juhlapaikalle. Aika vaan on sellainen juttu, että se kiitää ja liitää eteenpäin niin ettei aina ehdi mukaan. Ihania hetkiä kuitenkin, koko viikonloppu täynnä. Niin monta hyvää tyyppiä, niin vähän aikaa.
Time flies - aika kärpäsiä. Kohta ollaan Herra ja Rouva. Bileet!
Paula
Joka päivä mietimme ja puhumme hääasioita, plaseerausta ja aikatauluja, kaikenlaista, minkä soisi olevan kunnossa ennen hääpäivän aamua. Mekko on vielä matkalla ja kengät jossain kaupassa, kimpusta ei tiedä kukaan mitään ja sormus on ostamatta. Ei kuitenkaan minkään sortin paniikkia suuntaan eikä toiseen vaan vain ihanaa aikaa yhteisen suuren juhlan kynnyksellä. Laav.
Eilen pidimme palaveria aikatauluista ja tekemisistä seremoniamestarin, kaason ja bestmanin kanssa. Tänään olimme kummipoikamme ristiäisissä. On oikeasti aika mieletön fiilis, että ympärillä on niin paljon hyviä ja ihania ihmisiä, jotka ovat osa meidän elämäämme ja joiden elämässä meillä on osansa. Auttavista käsistä ei tunnu olevan puutetta kun pitää miettiä, miten hääpaikka saadaan järjestykseen ajoissa tai mistä löytyy riittävä määrä kuusenjalkoja juhlapaikalle. Aika vaan on sellainen juttu, että se kiitää ja liitää eteenpäin niin ettei aina ehdi mukaan. Ihania hetkiä kuitenkin, koko viikonloppu täynnä. Niin monta hyvää tyyppiä, niin vähän aikaa.
Time flies - aika kärpäsiä. Kohta ollaan Herra ja Rouva. Bileet!
Paula
maanantai 18. toukokuuta 2009
Instant trust
Meillä on tapana sanoa, että suuri yleisö ei oikeasti tiedä, mitä partiossa tehdään. Että mielikuvat partiosta ovat vääriä, vanhanaikaisia ja pölyttyneitä. Opin viime viikolla parikin tapaa, miten juuri näistä suuren yleisön mielikuvista saadaan irti meidän vahvuutemme, markkinointivalttimme ja sellainen viesti, joka on vastaanottajallekin kiinnostava. Ei aina tarvitse kaikkea muuttaa, riittää kun osaa paketoida ja vahvistaa oikealla tavalla.
Viimeisimmällä partioreissulla Growth Networkissa yksi tanskalainen varsin uusi partiolainen ideoi tuotteen nimeltä Instant trust. Luottamus on varmasti yksi sellainen piirre, joka kaikkein useimmin partiolaisiin yhdistetään. Miksei tätä nykymaailmassa erittäin positiivisena pidettyä piirrettä voitaisi vain vahvistaa? Voitaisiin myydä vaikka pikakahvia erilaisilla partiota kuvaavilla etiketeillä. Instant trust, partiolaiseen voi luottaa. Toinen esimerkki samanlaisesta ajattelusta on norjalaisten markkinointikampanja. Jos kerran partiolaiset ovat ihmisten mielestä paljon metsässä ja eksyksissä, miksi sitä viestiä ei vahvisteta? ”Oletko joskus eksynyt metsään? Mikset menisi uudestaan” Ta-daa!
On enemmän kuin järkevää, oikein ja kohtuullista, että hyvistä ja todellisista asioista pidetään kiinni samalla kun vääriä tai epämieluisia yritetään muuttaa. Pitäisi kuitenkin luvata vain sellaista mitä oikeasti pystytään toimittamaan. Elää partiota todeksi yhä uudelleen ja viestiä siitä. Ei siihen sen kummempaa tarvita. Ei pidä luvata extremeä, jos todellisuus on koloiltoja askarteluharjoitusten parissa. Mutta kannattaa kertoa vesisateesta ja reiästä laavun katossa, retkestä kaatopaikalle ja oman porukan nyyttäreistä.
Palanut makkara on partion makuinen viesti. Ottaisivatkohan ne Norjassa jäseneksi?
Iida
Viimeisimmällä partioreissulla Growth Networkissa yksi tanskalainen varsin uusi partiolainen ideoi tuotteen nimeltä Instant trust. Luottamus on varmasti yksi sellainen piirre, joka kaikkein useimmin partiolaisiin yhdistetään. Miksei tätä nykymaailmassa erittäin positiivisena pidettyä piirrettä voitaisi vain vahvistaa? Voitaisiin myydä vaikka pikakahvia erilaisilla partiota kuvaavilla etiketeillä. Instant trust, partiolaiseen voi luottaa. Toinen esimerkki samanlaisesta ajattelusta on norjalaisten markkinointikampanja. Jos kerran partiolaiset ovat ihmisten mielestä paljon metsässä ja eksyksissä, miksi sitä viestiä ei vahvisteta? ”Oletko joskus eksynyt metsään? Mikset menisi uudestaan” Ta-daa!
On enemmän kuin järkevää, oikein ja kohtuullista, että hyvistä ja todellisista asioista pidetään kiinni samalla kun vääriä tai epämieluisia yritetään muuttaa. Pitäisi kuitenkin luvata vain sellaista mitä oikeasti pystytään toimittamaan. Elää partiota todeksi yhä uudelleen ja viestiä siitä. Ei siihen sen kummempaa tarvita. Ei pidä luvata extremeä, jos todellisuus on koloiltoja askarteluharjoitusten parissa. Mutta kannattaa kertoa vesisateesta ja reiästä laavun katossa, retkestä kaatopaikalle ja oman porukan nyyttäreistä.
Palanut makkara on partion makuinen viesti. Ottaisivatkohan ne Norjassa jäseneksi?
Iida
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Ozzy ja Charles
Arvatkaapa mikä on partion simppelein porukka hanskattavaksi? Massaa riittää ja ilmeisesti homogeenista sellaista. Ei ryhmiä, ei ohjelmaa, ei ikäkausien erityispiirteitä vaan pelkkää voimaa! Niinpä niin, aikuisiahan ne ovat, ne yli 22-vuotiaat ikäkausista uloskasvaneet. Pirulaiset.
On ehkä jopa hieman säälittävää, että edelleenkään emme ole kunnolla pystyneet määrittämään tätä yli 22-vuotiaiden alati kasvavaa jengiä mitenkään sen tarkemmin. Eikä tuo alati kasvava ole edes mikään vitsi: partiossa se kasvava ikäryhmä ovat juuri yli 22-vuotiaat ja etenkin yli 29-vuotiaat. Mutta kasvoi tai ei, kaikkihan ne ovat samaa sakkia, samanlaisilla tehtävillä ja samalaisilla rooleilla. I´ll be there for you, sinä 7-22 -vuotias ihmislapsi.
Ajatteleppa omalle kohdallesi. Kuinka samanlaisia 30-vuotias, 40-vuotias ja 60-vuotias aikuispartiolainen ihan oikeasti ovat? Elämäntilanteet ovat mitä luultavimmin täysin erilaisia ja kokemusta karttunut kovin eri määrä. Voitaisiinko aikuisia siis yrittää jaotella iän mukaan nuorempiin aikuisiin, aikuisiin aikuisiin ja vähän vanhempiin aikuisiin? Joskus kun mummoilla vielä oli esiliina, kureliivit ja harmaat kiharat hiukset näin olisi varmasti voitu tehdä. Saman sukupolven ihmisten elämä oli aika pitkälti samantyyppistä.
Eipä ole enää. Aikuisuudessa tunnistetaan nykyään elämänvaiheita, jotka eivät ole sidottuja ikään oikein millään tavalla. Vakiintumisen vaihe voi olla koska vain tai sitten jo toiseen kertaan. Madonnalla on menossa jonkinlainen toinen nuoruus eikä hän ole 5kymmpisten joukossa suinkaan yksin. Tai mietipä vaikka Ozzy Osbournea ja Prinssi Charlesia. Samanikäisiä heppuja, elämissä on jotain pientä eroa.
Väittäisin, että aikuisia ei partiossakaan voi pistää lokeroihin iän mukaan vaan perusteet täytyy löytää muualta. Paras ratkaisuni toistaiseksi olisi etsiä ja niputtaa niitä syitä, miksi aikuinen on partiossa. Mun motiivit ja sun motiivit, joiden pohjalta voidaan tarjota sellaista partiota, joka tukee tekemistä, jaksamista ja sitä kipinää mikä silmiin syttyy kun oikein osuu.
Kipinöiden.
Iida
On ehkä jopa hieman säälittävää, että edelleenkään emme ole kunnolla pystyneet määrittämään tätä yli 22-vuotiaiden alati kasvavaa jengiä mitenkään sen tarkemmin. Eikä tuo alati kasvava ole edes mikään vitsi: partiossa se kasvava ikäryhmä ovat juuri yli 22-vuotiaat ja etenkin yli 29-vuotiaat. Mutta kasvoi tai ei, kaikkihan ne ovat samaa sakkia, samanlaisilla tehtävillä ja samalaisilla rooleilla. I´ll be there for you, sinä 7-22 -vuotias ihmislapsi.
Ajatteleppa omalle kohdallesi. Kuinka samanlaisia 30-vuotias, 40-vuotias ja 60-vuotias aikuispartiolainen ihan oikeasti ovat? Elämäntilanteet ovat mitä luultavimmin täysin erilaisia ja kokemusta karttunut kovin eri määrä. Voitaisiinko aikuisia siis yrittää jaotella iän mukaan nuorempiin aikuisiin, aikuisiin aikuisiin ja vähän vanhempiin aikuisiin? Joskus kun mummoilla vielä oli esiliina, kureliivit ja harmaat kiharat hiukset näin olisi varmasti voitu tehdä. Saman sukupolven ihmisten elämä oli aika pitkälti samantyyppistä.
Eipä ole enää. Aikuisuudessa tunnistetaan nykyään elämänvaiheita, jotka eivät ole sidottuja ikään oikein millään tavalla. Vakiintumisen vaihe voi olla koska vain tai sitten jo toiseen kertaan. Madonnalla on menossa jonkinlainen toinen nuoruus eikä hän ole 5kymmpisten joukossa suinkaan yksin. Tai mietipä vaikka Ozzy Osbournea ja Prinssi Charlesia. Samanikäisiä heppuja, elämissä on jotain pientä eroa.
Väittäisin, että aikuisia ei partiossakaan voi pistää lokeroihin iän mukaan vaan perusteet täytyy löytää muualta. Paras ratkaisuni toistaiseksi olisi etsiä ja niputtaa niitä syitä, miksi aikuinen on partiossa. Mun motiivit ja sun motiivit, joiden pohjalta voidaan tarjota sellaista partiota, joka tukee tekemistä, jaksamista ja sitä kipinää mikä silmiin syttyy kun oikein osuu.
Kipinöiden.
Iida
torstai 7. toukokuuta 2009
Portti A22
” Keitä ovat ne ihmiset, joita lentokentillä kuulutellaan? Ne, joiden pitäisi olla portilla A22 mutta eivät ole? Ovatko he ylipäätään kuulemassa kun heitä huudellaan ja maanitellaan esiin kuin eksyneitä maalaisserkkuja?”
Finnairin bluewings lehti alkaa olla niiden lehtien joukossa, joista jokainen numero tulee luettua suh-teellisen tarkkaan. En lennä paljoa, mutta riittävästi, jotta lehti kuluu käsissä ja turhauttaa jos samaa numeroa pitää useamman kerran selata ja koettaa etsiä jotain lukematonta. Yllä oleva on uusimman bluewingsin matkanovellin alku, Petri Tammisen kirjoittamaa tekstiä. Tekstiä, jonka olisi toivonut jat-kuvan vielä seuraavalla sivulla, ja seuraavalla, ja vielä seuraavalla. Ihailin sanoja ja kerronnan kulkua. Olisin toivonut omakseni. Toinen meistä on kirjailija.
Pidän lentokentistä mennen tullen ja haluan tulla niille ajoissa, vähän viettämään aikaa. Poikkeuksena aikaiset aamulennot, jolloin kenttä ei vielä ole hereillä edes sen vertaa kuin me armoitetut matkustajat. Silloin ajan autoni sinne minne aina, kävelen siitä mistä aina, turvatarkastelutan itseni kuten aina, ja kurvaan kahvilaan kuten aina. Ja heräilen joskus tämän jälkeen. Mutta päiväsaikaan lentokenttä on mitä mukavin paikka viettää aikaa itsensä kanssa, passi ja hammasharja repussa ja jonkinlainen lipun tapainen kännykässä. Tänään lähdin portilta 23 joten vierestä vietiin eikä edes kuulutettu. Mutta olisi voitu, sillä olisi ollut tilaisuus unohtaa itseäni naistenhuoneeseen lataamaan kännykkää ja kiroamaan kampaajan puutetta. Tyvikasvu on naisen pahimpia vihollisia.
Jos mennen pidän omastamme niin tullen on ihanaa vieraalla kentällä. Ihmisiä ja erilaista katseltavaa. Takana on luultavasti jotain koettua ja kotikentällä maailma odottamassa. Ehkä matkustaminen on juuri silloin parhaimmillaan, kun on riemullista sekä lähteä että palata.
Nyt on jo ilta, pimeää ja tummaa, täällä jossain Tanskassa. Huomenna jossain alkaa työpäivä. Yli-huomenna jossain alkaa viikonloppu. En mene portille ennen sunnuntaita.
Paula
Finnairin bluewings lehti alkaa olla niiden lehtien joukossa, joista jokainen numero tulee luettua suh-teellisen tarkkaan. En lennä paljoa, mutta riittävästi, jotta lehti kuluu käsissä ja turhauttaa jos samaa numeroa pitää useamman kerran selata ja koettaa etsiä jotain lukematonta. Yllä oleva on uusimman bluewingsin matkanovellin alku, Petri Tammisen kirjoittamaa tekstiä. Tekstiä, jonka olisi toivonut jat-kuvan vielä seuraavalla sivulla, ja seuraavalla, ja vielä seuraavalla. Ihailin sanoja ja kerronnan kulkua. Olisin toivonut omakseni. Toinen meistä on kirjailija.
Pidän lentokentistä mennen tullen ja haluan tulla niille ajoissa, vähän viettämään aikaa. Poikkeuksena aikaiset aamulennot, jolloin kenttä ei vielä ole hereillä edes sen vertaa kuin me armoitetut matkustajat. Silloin ajan autoni sinne minne aina, kävelen siitä mistä aina, turvatarkastelutan itseni kuten aina, ja kurvaan kahvilaan kuten aina. Ja heräilen joskus tämän jälkeen. Mutta päiväsaikaan lentokenttä on mitä mukavin paikka viettää aikaa itsensä kanssa, passi ja hammasharja repussa ja jonkinlainen lipun tapainen kännykässä. Tänään lähdin portilta 23 joten vierestä vietiin eikä edes kuulutettu. Mutta olisi voitu, sillä olisi ollut tilaisuus unohtaa itseäni naistenhuoneeseen lataamaan kännykkää ja kiroamaan kampaajan puutetta. Tyvikasvu on naisen pahimpia vihollisia.
Jos mennen pidän omastamme niin tullen on ihanaa vieraalla kentällä. Ihmisiä ja erilaista katseltavaa. Takana on luultavasti jotain koettua ja kotikentällä maailma odottamassa. Ehkä matkustaminen on juuri silloin parhaimmillaan, kun on riemullista sekä lähteä että palata.
Nyt on jo ilta, pimeää ja tummaa, täällä jossain Tanskassa. Huomenna jossain alkaa työpäivä. Yli-huomenna jossain alkaa viikonloppu. En mene portille ennen sunnuntaita.
Paula
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Isot tytöt eivät niiaa
Minut on opetettu pienenä niiaamaan nätisti. Se on hyvää käytöstä ja kohteliasta ja kuuluu pienten tyttöjen säyseään olemiseen. Ja sellainen minä olin, kauhean pitkämielinen ja kiltti, jaksoin istua mummokerhoissa ja VR:n eläkeläisten kansantanssiryhmän harjoituksissa enkä koskaan ollut häiriöksi tai haitaksi. Isoäitini kuljetti minua mukanaan ja minä vain olin, tosin kiltisti ja tyytyväisenä.
Niiasin kun opettaja antoi jouluisin ja keväisin todistuksen. Niiasin musiikkiopiston lavalla ennen kuin esitin Kimmon kanssa nokkahuilulla Kevätlaulua. Diidiidiidiiiii. Diidiidiidiii. Diidiidiidii-dididii. Niiasin ja niiasin ja niiasin. Viimeksi muistan ihan varmasti niianneeni kun sain todistuksen kouraan kauppakorkeasta mutta eilen en enää niiannut. The end of an era?
Tiesin, että illan tilaisuudessa on sellainen hetki, jolloin minä nousen lavalle, kävelen ministerin ja joidenkin muiden luo, otan kunniakirjan ja kättelen ihmisiä. Iltapäivällä kesken esitysten jäin miettimään, tuleeko siinä tilanteessa niiata, kumartaa vai tehdä jotain ihan muuta. Tunnollisena niiaajana olisi se tuntunut luontevalta mutta samalla liian lapselliselta ja epäaikuismaiselta. Sentään ministeri ja kaikkea. Ja minullakin jakkua ja beige-mustaa, sellaisia vakavasti otettavien aikuisten vaatteita.
Pohdin asiaa aikani ja päätin olla niiaamatta. Tuntui vähän surulliselta, että olisi joutunut sellaiseen elämään, jossa on niin iso tyttö, ettei lavalla voi enää niiata. Hymyillään vaan ja hieman nyökätään, katsotaan silmiin ja puristetaan kevyesti kättä. Tänään sain valokuvia tilaisuudesta. Näytin eriltä, hiukset auki ja beige-mustassa.
Ehkä sittenkin olisi voinut niiata. Ei kai niin iso ole koskaan.
Iida
Niiasin kun opettaja antoi jouluisin ja keväisin todistuksen. Niiasin musiikkiopiston lavalla ennen kuin esitin Kimmon kanssa nokkahuilulla Kevätlaulua. Diidiidiidiiiii. Diidiidiidiii. Diidiidiidii-dididii. Niiasin ja niiasin ja niiasin. Viimeksi muistan ihan varmasti niianneeni kun sain todistuksen kouraan kauppakorkeasta mutta eilen en enää niiannut. The end of an era?
Tiesin, että illan tilaisuudessa on sellainen hetki, jolloin minä nousen lavalle, kävelen ministerin ja joidenkin muiden luo, otan kunniakirjan ja kättelen ihmisiä. Iltapäivällä kesken esitysten jäin miettimään, tuleeko siinä tilanteessa niiata, kumartaa vai tehdä jotain ihan muuta. Tunnollisena niiaajana olisi se tuntunut luontevalta mutta samalla liian lapselliselta ja epäaikuismaiselta. Sentään ministeri ja kaikkea. Ja minullakin jakkua ja beige-mustaa, sellaisia vakavasti otettavien aikuisten vaatteita.
Pohdin asiaa aikani ja päätin olla niiaamatta. Tuntui vähän surulliselta, että olisi joutunut sellaiseen elämään, jossa on niin iso tyttö, ettei lavalla voi enää niiata. Hymyillään vaan ja hieman nyökätään, katsotaan silmiin ja puristetaan kevyesti kättä. Tänään sain valokuvia tilaisuudesta. Näytin eriltä, hiukset auki ja beige-mustassa.
Ehkä sittenkin olisi voinut niiata. Ei kai niin iso ole koskaan.
Iida
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Ajan kanssa ei satu
Kun olin pieni, luulin ruuanlaiton olevan jotain erityisen vaikeaa ja työlästä. Ehkä siksi, että äitini teki sitä pikkukoulun keittiössä työkseen ja työ oli selvästi raskasta. Äidin kädet tuoksuivat aina sipulille ja joskus viikonloppuisinkin kävimme koululla, en oikein tiedä miksi, mutta siellä oli piano, liikuntasali ja näytelmävarasto joten minua ei haitannut yhtään. Kunhan uskalsin pimeällä käytävällä mennä täytettyjen eläinten ohi, muuten ajanvietteeksi jäi vain piano. Nyt isompana moni muukin asia on tuntunut työläältä ja ikävältä, mutta pakolliselta. Sattuu, missä välissä, ei koskaan. Ja kohta ei enää edes muista, koska matot on pesty viimeksi.
Neljän kuukauden koeaika elämää uuden tyyppisellä painotuksella alkaa olla takana. Ajan kanssa olen huomannut uusia asioita, jotka eivät enää satu. Ikkunoiden pesu, ex tempore metsäretket, siviilimenot arki-iltoina, verhojen vaihtaminen tai ruokakaupassa käynti kävellen ja parin mutkan kautta. Ei ole enää sellaista jatkuvaa sisäistä kiirettä, joka laittaisi valitsemaan aina sen nopeimman ja yksinkertaisimman tavan, jotta aikaa säästyy tietokoneen ääreen tai kokoushuoneisiin. Itsekkäästi raivaan viikonlopuista tyhjiä niin pitkälle kuin se on mahdollista. Kesäkuussa aion priorisoida hääjärjestelyjä partioviikonlopun päälle, vaikka jälkimmäistä kuinka suositeltaisiin. Minä suosittelen itselleni hääjärjestelyjä. Ähäskutti.
Edelleen minulta kysytään päivänpolttavista piiripartioasioista tai oletetaan, että oikeasti tietäisin jostain jotain. Ei se haittaa vaan muistuttaa siitä, että on ollut oikeasti tekemässä joskus jotain mageeta. Mutta ette usko miten mageeta on elää nyt sellaista vaihetta elämässä, että ajatus mullanvaihtamisesta kasveille tai pihakalusteiden pesemisestä ei vihlo! Että puhelin ei soi neljään päivään ja sähköpostitulvan kanssakin pystyy elämään. Partio on rajattu omaan karsinaansa eikä oma riittämättömyys enää satu.
Halleluja.
Paula
Neljän kuukauden koeaika elämää uuden tyyppisellä painotuksella alkaa olla takana. Ajan kanssa olen huomannut uusia asioita, jotka eivät enää satu. Ikkunoiden pesu, ex tempore metsäretket, siviilimenot arki-iltoina, verhojen vaihtaminen tai ruokakaupassa käynti kävellen ja parin mutkan kautta. Ei ole enää sellaista jatkuvaa sisäistä kiirettä, joka laittaisi valitsemaan aina sen nopeimman ja yksinkertaisimman tavan, jotta aikaa säästyy tietokoneen ääreen tai kokoushuoneisiin. Itsekkäästi raivaan viikonlopuista tyhjiä niin pitkälle kuin se on mahdollista. Kesäkuussa aion priorisoida hääjärjestelyjä partioviikonlopun päälle, vaikka jälkimmäistä kuinka suositeltaisiin. Minä suosittelen itselleni hääjärjestelyjä. Ähäskutti.
Edelleen minulta kysytään päivänpolttavista piiripartioasioista tai oletetaan, että oikeasti tietäisin jostain jotain. Ei se haittaa vaan muistuttaa siitä, että on ollut oikeasti tekemässä joskus jotain mageeta. Mutta ette usko miten mageeta on elää nyt sellaista vaihetta elämässä, että ajatus mullanvaihtamisesta kasveille tai pihakalusteiden pesemisestä ei vihlo! Että puhelin ei soi neljään päivään ja sähköpostitulvan kanssakin pystyy elämään. Partio on rajattu omaan karsinaansa eikä oma riittämättömyys enää satu.
Halleluja.
Paula
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
