En olisi ikinä uskonut, että alttarilla seisominen voi tuntua niin hyvältä ja rauhalliselta. Mutta mikäpä siinä olisi ollessa, kun kaikki on enemmän kuin hyvin. Hymyilytti, nauratti ja kuvat kirkon ovelta saippuakuplien takaa ovat parhaimpia mitä meistä on otettu. Aurinkoa ja lämpöä, joka puolella.
Juhlat alkoivat, lipunnostoa ja jotain, mistä me emme tiedä juurikaan. Saapumisen jälkeen onnittelut, maljat, kuvia. Ihanasti ihmisiä juhlimassa meidän kanssamme! Puheita, monen sortin syötävää ja kakkubuffet, jossa toivottavasti oli jokaiselle jotakin. Ei heitelty kimppuja eikä sukkanauhoja, ei mitään sellaista tekemistä, mikä ei näyttäisi meiltä. Vähän häävisaa kuitenkin, kaiverruksista ja elämisestä yleensä. Lintulaulu. Valokuvia. Hauskaa!
Ilta oli täynnä puheensorinaa, jutustelua, kuulumisia, pienten vieraiden leikkiä, kaiken ikäisten tanssia. Ei juurikaan isoa ja järjestettyä, pieniä yllätyksiä ja puitteet, joissa monenikäiset näyttivät viihtyvän. Kaaso, bestman ja seremoniamestari pitivät huolta kaikesta ja ilta rullasi kuin itsestään. Grilli kuumeni mutta sadekuuro vei sen hetken. Bändi soitti, ilta tummui, avattiin uusi pullo kuohuvaa ja taas oli hetki aikaa jutella jonkun jos toisenkin kanssa.
Illasta tuli yö, juhlista jatkot ja aamuhämärissä hiivimme muutaman tunnin unille. Oli mukavaa herätä herran vierestä rouvana. On se mukavaa edelleen.
Prouva
maanantai 27. heinäkuuta 2009
tiistai 21. heinäkuuta 2009
Epilogi, osa 1
Iltaisin juuri ennen nukahtamista on tyhjä hetki. Lyhyt tai pitkä, mutta sellainen aika, jolloin voi ajatella ja suunnitella. Melkein vuoden ajan tuossa hetkessä elivät hääsuunnitelmat. Henkisinä muistiinpanoina, orastavina ajatuksina ja kuvina, joita näkee vain silmät kiinni. Viime aikoina näissä hetkissä on ollut tilaa. Häät meni jo.
Hääpäivä on varmasti ollut elämän tähänastisista päivistä onnellisimpia. Onnellisimpia siksi, että mitä pienempi on sitä, suurempaa onnea ja intoa tuntee enkä halua viedä pohjaa pois aiemmin eletyiltä onnellisilta päiviltä, joiden onni on voinut olla pienempää mutta pienelle kokijalleen kuitenkin suurempaa. Vaikka häitä edeltävänä iltapäivänä vielä kolmen aikaan seison työpaikallani odottamassa The Mekon saapumista ja olin vasta 15 minuuttia aikaisemmin saanut sormukset matkaani, rauhoittui kaikki lauantaiaamuksi. Lauantaiaamuksi, joka eteni meidän aurinkoiseksi hääpäiväksemme.
Kampaajalla ja meikissä, kaikessa rauhassa, tuli välillä mieleen mitä muutaman tunnin päästä tapahtuu ja silloin sydän teki loikan jos toisenkin. Aikaa kuitenkin oli eikä tarvinnut kiirehtiä. Kotona, ihan yksin, etsin vaatteet ja korut paikoilleen. Sulhanen kävi vielä hakemassa kakkubuffetin kakut sekä kukat kaupasta ja lähti sen jälkeen bestmanin matkassa hotellille. Kaason saapuessa skumppaa ja molempien mekot päälle. Kruunun kanssa sai vähän varoa. Ihmeen rauhallista ja seesteistä. Seremoniamestari piti naruja käsissä kirkolla, juhlapaikka oli viimeistelty aamulla eikä itse tarvinnut säätää mitään.
Ei mitään kiirettä kirkolle, sillä tilaisuus tuskin olisi alkanut ennen meitä. Silti perillä ennen sulhasta. Sakastissa viime hetken sopimisia, otetaankin pianolla ne Partiomessun kappaleet ja kyllä, kaaso laulaa ilman säestystä. Sukunimipolitiikka ja todistajat. Ja sitten suntion kanssa matkaan kirkon ovelle. Aurinko paistoi ja kaikki oli ihanasti, ei jännittänyt vaan odotti. Odotti saavansa ottaa kirkkokäytävän haltuun, odotti toisen tulevan vastaan ja ottavan kädestä kiinni. Odotti, että saa tahtoa.
Paula
Hääpäivä on varmasti ollut elämän tähänastisista päivistä onnellisimpia. Onnellisimpia siksi, että mitä pienempi on sitä, suurempaa onnea ja intoa tuntee enkä halua viedä pohjaa pois aiemmin eletyiltä onnellisilta päiviltä, joiden onni on voinut olla pienempää mutta pienelle kokijalleen kuitenkin suurempaa. Vaikka häitä edeltävänä iltapäivänä vielä kolmen aikaan seison työpaikallani odottamassa The Mekon saapumista ja olin vasta 15 minuuttia aikaisemmin saanut sormukset matkaani, rauhoittui kaikki lauantaiaamuksi. Lauantaiaamuksi, joka eteni meidän aurinkoiseksi hääpäiväksemme.
Kampaajalla ja meikissä, kaikessa rauhassa, tuli välillä mieleen mitä muutaman tunnin päästä tapahtuu ja silloin sydän teki loikan jos toisenkin. Aikaa kuitenkin oli eikä tarvinnut kiirehtiä. Kotona, ihan yksin, etsin vaatteet ja korut paikoilleen. Sulhanen kävi vielä hakemassa kakkubuffetin kakut sekä kukat kaupasta ja lähti sen jälkeen bestmanin matkassa hotellille. Kaason saapuessa skumppaa ja molempien mekot päälle. Kruunun kanssa sai vähän varoa. Ihmeen rauhallista ja seesteistä. Seremoniamestari piti naruja käsissä kirkolla, juhlapaikka oli viimeistelty aamulla eikä itse tarvinnut säätää mitään.
Ei mitään kiirettä kirkolle, sillä tilaisuus tuskin olisi alkanut ennen meitä. Silti perillä ennen sulhasta. Sakastissa viime hetken sopimisia, otetaankin pianolla ne Partiomessun kappaleet ja kyllä, kaaso laulaa ilman säestystä. Sukunimipolitiikka ja todistajat. Ja sitten suntion kanssa matkaan kirkon ovelle. Aurinko paistoi ja kaikki oli ihanasti, ei jännittänyt vaan odotti. Odotti saavansa ottaa kirkkokäytävän haltuun, odotti toisen tulevan vastaan ja ottavan kädestä kiinni. Odotti, että saa tahtoa.
Paula
torstai 16. heinäkuuta 2009
Kukin tyylillään
Katsoin eilen (vatsalihasliikkeiden ja punnertamisen ohella muuten) sitä television sisustusohjelmaa, jossa stailataan asuntoja myyntikuntoon. Ohjelmaformaatista ja myyntitarkoituksiin stailaamisesta yleensä en oikein välitä, mutta jotain piti tuijottaa, jotta tuska ei olisi niin suurta. Yksi sisustajista halusi tuoda asuntoon lisää väriä, koska hänen mukaansa sieltä puuttui inhimillisyys. Toinen esitteli hyvin vaaleasävyisen ja hillityn, pikkuruutuja ja kapeaa raitaa sisältävän kokonaisuuden. Tykkäsin ensimmäisestä, toinen jätti kylmäksi. Kolmannen vaihtoehtoa en edes muista. Niin monta eri ehdotusta hoitaa homma kotiin.
Kukin taaplaa tyylillään kohti samoja tavoitteita niin partiossa kuin tuolla työmaallakin. Tyyleissä ja niiden tehokkuudessa, tilanteeseen sopivuudessa ja ympäristöystävällisyydessä vain on huimasti eroja. Vaikka ei olisi yhtä oikeaa tapaa hoitaa asioita niin ihan takuulla toiset keinot ovat sopivampia kuin toiset. Olen seurannut ja ihaillut muutamia lähiympäristön kollegoja sekä harrastus- että yritysmaailmassa ja koettanut parhaani mukaan oppia miten asia saadaan perille ja hommat tapahtumaan. Keväällä sain seurata kahta tehokasta tekijää tiukoissa tilanteissa. Molemmilla vankkaa tahtoa ja valmiutta sanoa, mutta tyyli oli täysin erilainen. Osittain varmaankin persoonasta johtuen, järjen ja tunteen tasapainosta, mutta uskoakseni kyse on myös opitusta ja koetusta. Tilannetajusta.
Näistä kahdesta voimahahmosta toinen esitti jatkuvasti samaa kysymystä, kyseenalaisti kerta toisensa jälkeen samat asiat väsymättä ja palolla. Kysymykset, asiat ja palo olivat ihan oikeita, mutta enemmän tehoa tuli toisesta suunnasta. Palo oli siellä enemmän järjen kuin tunteen paloa, kysymykset harkitumpia ja kyseenalaistaminen perusteltua. Osattiin argumentoida ja kiistettiin perusteiden kera ne asiat, joita kävi kiistäminen. Annettiin myös vastapuolelle tilaa ja arvoa, vaikka enempää ei olisi asioista voitu erimieltä olla.
Jotain tuon suuntaista toivon joskus oppivani. Tilannetajua ja ymmärrystä siitä, missä kohtaa juna milloinkin menee, mihin asioihin kannattaa vielä yrittää vaikuttaa ja toisaalta mistä räksyttäminen on ajanhukkaa. Aika haastavaa.
Kukin taaplaa tyylillään kohti samoja tavoitteita niin partiossa kuin tuolla työmaallakin. Tyyleissä ja niiden tehokkuudessa, tilanteeseen sopivuudessa ja ympäristöystävällisyydessä vain on huimasti eroja. Vaikka ei olisi yhtä oikeaa tapaa hoitaa asioita niin ihan takuulla toiset keinot ovat sopivampia kuin toiset. Olen seurannut ja ihaillut muutamia lähiympäristön kollegoja sekä harrastus- että yritysmaailmassa ja koettanut parhaani mukaan oppia miten asia saadaan perille ja hommat tapahtumaan. Keväällä sain seurata kahta tehokasta tekijää tiukoissa tilanteissa. Molemmilla vankkaa tahtoa ja valmiutta sanoa, mutta tyyli oli täysin erilainen. Osittain varmaankin persoonasta johtuen, järjen ja tunteen tasapainosta, mutta uskoakseni kyse on myös opitusta ja koetusta. Tilannetajusta.
Näistä kahdesta voimahahmosta toinen esitti jatkuvasti samaa kysymystä, kyseenalaisti kerta toisensa jälkeen samat asiat väsymättä ja palolla. Kysymykset, asiat ja palo olivat ihan oikeita, mutta enemmän tehoa tuli toisesta suunnasta. Palo oli siellä enemmän järjen kuin tunteen paloa, kysymykset harkitumpia ja kyseenalaistaminen perusteltua. Osattiin argumentoida ja kiistettiin perusteiden kera ne asiat, joita kävi kiistäminen. Annettiin myös vastapuolelle tilaa ja arvoa, vaikka enempää ei olisi asioista voitu erimieltä olla.
Jotain tuon suuntaista toivon joskus oppivani. Tilannetajua ja ymmärrystä siitä, missä kohtaa juna milloinkin menee, mihin asioihin kannattaa vielä yrittää vaikuttaa ja toisaalta mistä räksyttäminen on ajanhukkaa. Aika haastavaa.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2009
Julkista ja yksityistä arkea?
Neljä viikkoa ihanaa kesälomaa vei ajatukset pois ja muualle, keräämään aineistoa senkin uhalla, että blogi jää heitteille ja kukaan ei tätä enää koskaan palaa lukemaan. Mutta puolustuksen puheenvuorona todettakoon, että jos on lomansa aikana vain 5 yötä omassa kotona niin kovin suurta tekstintuottamista ei voida odottaa, ei kai edes niiltä, jotka kirjoittavat ihan vapaaehtoisesti ja joiden pää pursuaa potentiaalisia alkuja, loppuja ja aiheita, mutta missään kohtaa valveillaoloaikaa ei ole sellaista hetkeä jolloin voisi purkamisen ja pakkaamisen välillä istua alas antaakseen sormien tehdä tehtävänsä siinä näppiksellä ja ja ja ...
Loman aikana päässä on ehtinyt virrata monenmoista asiaa ja mietettä. Jotkut kävivät kertavisiitillä ja toiset tulivat uudestaan ja uudestaan. Näihin palataaan vielä, vaikkapa lippukunnanjohtajan mahdollisuuksiin käyttää silmitöntä valtaa lippukunnassaan tai ohjaamiseen ja tukeen partiossa. Aloitetaan siitä, mikä on minua lähinnä: julkinen vai yksityinen?
Piirin koulutusohjaajana ja järjestön aikuiskoordinaattorina en ole mikään varsinainen lavastara. Tekemiseni ja olemiseni eivät ole esissä jatkuvalla syötöllä eikä tarkoituskaan ole olla eturintamassa vaan työskennellä sivuverhoista käsin. Aiemmissa pesteissä olen usein ollut luontaisesti paljon enemmän esillä, marssimassa eturintamassa ja pitämässä meteliä. Tämä on sellainen paikka, jota partiossa tällä hetkellä myös haluan itselläni pitää, lavastaran päivät ovat ainakin toistaiseksi ohi. Samalla monet yksityiselämän asiat ovat tulleet yksityisemmiksi, koska ei enää hengaa samojen partiotyyppien kanssa samallalailla kuin ennen. Tuli löpistyä ja turistua, ei tule enää koska ei liikuta samoissa jengeissä. Samalla siviilielämästä on tullut muutenkin entistä tärkeämpää enkä edes halua, että kaikki tietävät kaikkea. Silti kirjoitan blogia ja päivitän Facebook-statustani.
Tässä kohtaa alkaa se vaikea osuus, vähän samaa juttua kuin olen ennenkin kirjoittanut. Missä kohtaa menee julkisen ja yksityisen raja ja miten sitä itse pystyy kontrolloimaan henkisesti ja konkretian tasolla? Kirjoitan blogia koska toivon jonkun sitä myös lukevan, kommentoivan ja saavan siitä jotain irti. Kirjoitan mun elämästä matkoineen, koteineen, harrastuksineen, juhlineen ja tapahtumineen mutta ketä ne kiinnostavat ja miksi? Samalla tuntuu, että pitäisi kirjoittaa vain yleistä eikä niin sydänverta tai henkilökohtaista, pitäisi pysyä tiukasti partiossa tai sellaisissa aiheissa eikä avata itseään.
Paluu arkeen on edessä viimeistään huomenaamulla kun leimaan "sisään". Millaisesta arjesta kirjoittaisin jatkossa niin, että se olisi minulle ja sinulle sopivaa?
Otsa mutrussa,
Iida
Loman aikana päässä on ehtinyt virrata monenmoista asiaa ja mietettä. Jotkut kävivät kertavisiitillä ja toiset tulivat uudestaan ja uudestaan. Näihin palataaan vielä, vaikkapa lippukunnanjohtajan mahdollisuuksiin käyttää silmitöntä valtaa lippukunnassaan tai ohjaamiseen ja tukeen partiossa. Aloitetaan siitä, mikä on minua lähinnä: julkinen vai yksityinen?
Piirin koulutusohjaajana ja järjestön aikuiskoordinaattorina en ole mikään varsinainen lavastara. Tekemiseni ja olemiseni eivät ole esissä jatkuvalla syötöllä eikä tarkoituskaan ole olla eturintamassa vaan työskennellä sivuverhoista käsin. Aiemmissa pesteissä olen usein ollut luontaisesti paljon enemmän esillä, marssimassa eturintamassa ja pitämässä meteliä. Tämä on sellainen paikka, jota partiossa tällä hetkellä myös haluan itselläni pitää, lavastaran päivät ovat ainakin toistaiseksi ohi. Samalla monet yksityiselämän asiat ovat tulleet yksityisemmiksi, koska ei enää hengaa samojen partiotyyppien kanssa samallalailla kuin ennen. Tuli löpistyä ja turistua, ei tule enää koska ei liikuta samoissa jengeissä. Samalla siviilielämästä on tullut muutenkin entistä tärkeämpää enkä edes halua, että kaikki tietävät kaikkea. Silti kirjoitan blogia ja päivitän Facebook-statustani.
Tässä kohtaa alkaa se vaikea osuus, vähän samaa juttua kuin olen ennenkin kirjoittanut. Missä kohtaa menee julkisen ja yksityisen raja ja miten sitä itse pystyy kontrolloimaan henkisesti ja konkretian tasolla? Kirjoitan blogia koska toivon jonkun sitä myös lukevan, kommentoivan ja saavan siitä jotain irti. Kirjoitan mun elämästä matkoineen, koteineen, harrastuksineen, juhlineen ja tapahtumineen mutta ketä ne kiinnostavat ja miksi? Samalla tuntuu, että pitäisi kirjoittaa vain yleistä eikä niin sydänverta tai henkilökohtaista, pitäisi pysyä tiukasti partiossa tai sellaisissa aiheissa eikä avata itseään.
Paluu arkeen on edessä viimeistään huomenaamulla kun leimaan "sisään". Millaisesta arjesta kirjoittaisin jatkossa niin, että se olisi minulle ja sinulle sopivaa?
Otsa mutrussa,
Iida
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
