Odotan

Istun keskellä ei mitään, vieraalla vihreällä nojatuolilla. En uskalla mennä sohvalle, koska tyynyt on aseteltu siihen järjestykseen ja hienosti. Väreittäin, joka toinen. Mökki on harmaantunutta keloa, sisustus vihreää, valkoista ja ripaus oranssia. Takka. Sauna. Suuri lankamatto. Minä kaiken keskellä hiljaisuudessa ja oleskellen. Työsähköpostia. Laskelmia. Odotusta.

Odottaminen on vähän sama kuin matkustaminen. Kun ei olla vielä perillä eikä ole vielä tapahtunut vaan on sellainen välitila, jossa on vain ja matkustaa. Koneessa, autossa tai sohvalla, yhtä matkustamista kaikki. Odotan seuraa ja kauppakuormaa, odotan asiakkaita, odotan sitä hetkeä, kun hiljaisuus rikkoutuu ja touhu alkaa. Nautin matkasta enkä oikeasti odota. Tulee se kuitenkin.

Matkalla oleminen on ehkä parempaa kuin perille pääsy. Rakastan yhteisiä pitkiä automatkoja, kun pysähdytään kahville ja syödään matkakarkkeja. Ollaan yhdessä ja höpistään. Nukun. Luen. Ajan. Ollaan yhdessä ja menossa. Odotetaan, että oltaisiin perillä eikä takapuoli enää puutuisi eikä kummankaan tarvitsisi ajaa pimeässä.

Istun vihreässä nojatuolissa ja vielä vähän töitä. Mistään ei kuulu mitään. Ikkunasta näkyy luminen metsä. Täältä kotiin ehtii yhdeksi yöksi, sitten taas matkustetaan, mutta mikään ei voisi olla ihanampaa. Tällä viikolla en ole juurikaan olemassa. Odotan vain ja matkustan.

Iida

Summary

Viikonloppu on ollut flunssalla sävytettynä ystävien ja rakkaiden. Nyt laukku on jälleen pakattuna huomista lentoa varten, mutta viikonlopun olen viettänyt niin kuin ihmisen pitäisikin. Sellaisten kanssa, joiden mukana ja vierellä on hyvä, parempi ja paras. On mahtavaa, kun on aikaa laitettavaksi, että voi järjestää yllätysvauvajuhlia ja juoda skumppaa 30+30 bileissä ja saada häävalssi CD:n kavereilta treeniä varten ja nukkua aamulla yhteentoista ja neuloa villapaitaa ihanimmalle.

Viikonloppu on ollut reipas silti ja täynnä ensi viikon kiireen ennakointia kun pitäisi tehdä pois alta ja miettiä jo pitkälle eteenpäin, että voisi rauhassa matkustaa ja tehdä töitä ilman, että taivas tippuu tai maa vajoaa. Pientä paniikkia takaraivossa, kun osoitelista ei ole vieläkään ihan valmis eikä kutsutekstejä ole tehtynä. Mutta luotan pääsiäiseen, silloin olemme äärellä ja valmiina, askartelemaan ja lähettämään. Postimerkit on kuitenkin jo tilattu.

Viikonloppu on ollut yllättävä ja laittanut ajattelemaan, ehkä edellinen bloggaus oli enne. Isoja asioita, pienessä ajassa. Ihan äärillään ja tyytyväisenä. Paras viikonloppu päättyy oman viereen, peiton alle ja sykkyrään.

Paula

Kummitäti

Valehtelisin jos väittäisin, että välimme ovat aina olleet kovasti läheiset. Lämpimät kyllä, ei mitään vikaa siinä suhteessa, mutta jos läheisyys on muuta kuin joulukortti noin kerran vuodessa niin ei täytä kriteerejä. Viimeisten kuukausien aikana olemme kuitenkin olleet enemmän yhteyksissä kuin viiteentoista vuoteen yhteensä. Minulla on numero puhelimessa ja lähetän jokaiselta reissulta kortin. Tiedän, että kortti luetaan ja se ilahduttaa. Kummitädistäni on tullut minulle oikeasti tärkeä.

On perheitä, joissa surraan ja iloitaan yhdessä, jaetaan kaikki mahdollinen pikkuserkkujen naapureiden kanssa ja juhlitaan nimipäiviä kymmenpäisellä joukolla. Minun perheeni ei kuulu näiden joukkoon. Siihen on kaikenlaisia syitä, että meillä on totuttu olemaan itsekseen. Väkeä on vähän, joten ei häiritä niitä. Jokaiselle tässä on taakkansa kannettavana, turha sitä on joka pöytään huudella. Ja onhan sitä, sattumusta jos toista, mutta kenelläpä ei olisi.

Kummitätini on myös oikeasti tätini. Kolmekymmentä vuotta Turussa asunut rouvashenkilö, joka edelleen huomattelee, kuinka siellä Turussa ollaan niin ihmeellisiä ja kuinka turkulaiset ovat sitä ja tätä. En ole koskaan tuntenut kummitätiäni tai -setääni kovin hyvin. Kummisedän kohdalla nyt on jo myöhäistä, hautajaisia vietettiin muutama vuosi sitten. Sitä ennen näimme viimeksi omissa ylioppilasjuhlissani. Kummitädin kanssa aikaa on toivottavasti edelleen jäljellä, sillä hän on mahtava pakkaus.

Juttelimme viimeksi toissapäivänä ja kummitätini kertoi edellisen viikkonsa menoista: Tukholman risteily, Il Divo -konsertti ja vielä jonkun ystävän tuparit. Keskustelimme myös pääsiäisestä, jolloin meidän on tarkoitus mennä kylään. Täti ilmoitti, että ei aio istua kaikkia pyhiä kotona vaan lähtee Naantalin kylpylään, joten voisimmeko jo pian ilmoittaa, koska tulemme visiitille. Kevään ohjelmassa on ainakin Tina Turnerin keikka, teatterimatkoja ja syöpäyhdistyksen reissuja. Ja tietysti jokaviikkoinen 7 km kävelylenkki kummisetäni haudalle.

Kummitätini täytti viime viikolla 70-v. Respect.

Paula

Kalifiksi kalifin paikalle

Ei ole mikään salaisuus, että isona haluaisin olla esimies siellä oikeissa palkkatöissä. En tiedä kuinka isoksi vielä pitäisi tulla ja missä töissä ja millaisessa organisaatiossa mutta jossain kuitenkin. Olen aika varma, että en olisi huonoin mahdollinen tapaus niihin hommiin. Aikaisemmin olisin ollut vielä parempi, mutta ajan kanssa on itsellekin tullut selväksi, että superihkuksi pomoksi on joitakin juttuja hiottava.

Aikuisuuden pyöreässä pöydässä Jupo sanoi, että partiojohtajuus ei ole status vaan taito. Sama voidaan varmasti sanoa esimiesasemasta työelämässä. Perinteinen suomalainen tapa on ollut tehdä parhaista asiantuntijoista esimiehiä tai antaa esimiesasema jonkin sortin palkintona. Työhön liittyvä asiantuntemus ei kuitenkaan pätevöitä ketään meistä esimieheksi, eikä pelkkä pomoksi nimeäminen muuta ihmistä siihen tehtävään sopivaksi. Liian usein esimiehestä loistaa kilometrien päähän, että esimiehenä toimiminen ei ole itselle mieluista vaan tilanteeseen ollaan jotenkin ajauduttu. Mahdollisuutta tai omaa uskallusta perääntymiseen harvoin on. Pomous on kuitenkin edelleen monelle statuskysymys, vaikka sen ei niin pitäisikään olla.

Matkalukemisena Frida Kahlo –kirjan lisäksi minulla on uusin Olivia-lehti. Siellä oli artikkeli, jossa naisjohtajat antoivat vinkkejä esimiesasemaan haluaville. Naistenlehtien tapaan ohessa oli myös testi, jossa sai testata olisiko itse onnellinen pomona (joo-o, olisin). Ehkä sellaisia testejä voisi tehdä myös oikeille työpaikoille ja oikeille pomoille. Ja jos tulos olisi, että ei, niin jotain pitäisi oikeasti tehdä. Ku-kaan ei voita, jos esimies on esimies pakosta tai ilman tarvittavia taitoja. Surkea esimies pilaa liian monen työpäivän. Esimies tarvitsee tukea ja koulutusta, mutta aina ei sinisestä tule punaista vaikka kuinka koitettaisi.

Samassa lehdessä oli myös hyvä sitaatti johtajuudesta. ” Hyvä johtaja on kuin puutarhuri. Ei puutar-huri moiti kasvia, jos se ei voi hyvin. Hän miettii, mitä voisi tehdä kasvin hyväksi. Hyvä johtaja saa puutarhansa kukoistamaan.” (Thich Nhat Hanh) Miten paljon onkaan kiinni siitä, millainen esimies sattuu kohdalle! Ilman kummempia lirkutteluita on sanottava, että tällä hetkellä ei voi kovin moittia omaa tilannetta. Köynnös saa rönsyillä ja valita reittiä, päättää paljon itse, mutta silti on olemassa rakenne, joka tukee, ohjaa ja luottaa. Siinä on pyrkimystä. Monelle.

taitoa metsästämässä,

Paula

Vapaaehtoispartiotoiminta

Partioni on melkein pelkkää aikuista, joten ei ihme jos pää ei pääse niistä asioista eroon ei millään. Istun lentokentällä Helsingissä odottamassa konetta, joka vie minut loppuviikoksi työstämään aikuis-asioita ja tuomaan toivottavasti tuomisina ison nipun hyviä juttuja meille Suomeen käytettäviksi. Töis-sä en ole tästä tai muistakaan tämän tyyppisistä reissuista kovin suurta meteliä pitänyt, sen verran, että on laillista vapaata ja keskeisin väki tietää missä se taas tällä kertaa luuraa. Tänään siinä lähipii-riä briiffailin ja totta kai, kiinnostihan se, mihin tällä kertaa matka ja miksi. Aina on tarve selittää.

Kysymys siitä, olenko lähdössä loma- vai työmatkalle, on minulle aina vaikea. Ei tämä ole lomaa mut-ta ei toki palkkaduuniakaan vaan jotain siltä väliltä. Loma on sellaista aikaa, jolloin ei olla töissä eikä partioreissussa, lomalla ollaan ja tehdään toisen puoliskon kanssa tai kavereiden tai perheen. Tällaiset seminaarireissut partion piikkiin ovat toki aikaa poissa töistä, mutta en silti haluaisi puhua lomasta. Ja siksi on tarpeen joka kerta selittää. Selittämisestä tulee huono omatunto. Miksi?

Aikuisuuden pyöreässä pöydässä puhuttiin mm. siitä, onko partio harrastus vai vapaaehtoistoimintaa. Olen pitkään sanonut, että siinä vaiheessa kun partiosta tulee minulle vapaaehtoistyötä on aika lopettaa. Edelleen allekirjoitan tämän siinä mielessä, miten sen aikanani olen ajatellut. Partio ei saa tuntua työltä eikä sellaiselta, että sille antaa saamatta, uhraa tavanvuoksi tai tekee vääristä motiiveista. Olen ajatellut partiota ensisijaisesti harrastuksena, jossa on kivaa ja kehittävää, jotain minulle kaiken ikäisenä, toimimisen paikkoja ja tekemistä, josta on hyötyä myös muille.

Näin ajattelen edelleen, mutta käsitys termeistä on ehkä muuttunut. Kyllä mun partioni on vapaaehtoistoimintaa siinä missä harrastuskin. Unohdetaan ne työ-viittaukset. Jos oikein tarkkaan alkaa ana-lysoimaan niin juuri nyt olen varmaan vapaaehtoistoimijana lähdössä matkalle. En harrastamaan, jos se on jotain, mitä tehdään itseä varten. Ehkä siksi on ihan oikeutettua sanoa, että ei tämä mikään lomamatka ole, koska ei se sitä ole. Jos olisi, mukana olisi tärkein.

Pyöreässä pöydässä pohdittiin muuten myös vapaaehtoistoiminnan vastakohtaa… Pakkotoiminta partiossa… mitä se mahtaisi olla?

lentoon lähdössä,

Paula

Herra Läiskis

Uimalassa on vain kaksi rataa varattuna matkauimareille. Toista mennään alusta loppuun ja toista lopusta alkuun. Ees taas, yhteensä 50 metriä, ja sitten uudestaan. Ees taas. Vähän ahdasta. Ees taas. Aika ja matka kuluvat. Jos hyvä tuuri käy, pääsee melkein tyhjälle baanalle, uimaan omassa tahdissa ja vauhdissa. Yleensä ei pääse, sillä uimala ei ole oma vaan muidenkin käytössä. Pahimmil-laan reitillä on niin täyttä, että on vaikea pysyä pitkulaisena ja pinnalla, koska vauhtia ei ole ja jalat meinaavat vajota pohjaan. Viimeksi kävi juuri näin. Ja sitten ihmiset kasaantuvat samaan sumppuun ja ollaan nalkissa. Paitsi Herra Läiskis.

Herra Läiskis on se uimalakkinen ja uimalasinen herra, joka hirmuisella vauhdilla muka-kroolaa ees taas, siinä meno- ja tulokaistan välissä. Törmää molemmissa päissä johonkuhun mutta jatkaa sa-maan tapaan. Herra Läiskis vaan läiskyttää menemään. Pläts, pläts, pläts. Mitä suurempi plätsäys ja roiskuna sitä paremmin Herra Läiskis kuvittelee kroolaavansa. Herra Läiskis on pelottava ja piittaama-ton emmekä me muut pidä Herra Läiskiksestä, mutta emme sano kuitenkaan mitään. Koitamme väis-tää törmäykset ja kiusallamme vähän bloggaamme, mutta siinä se.

Uima-altaassa Läiskisten kanssa pystyy vielä jotenkin elämään. Läiskis on kuitenkin vain karvainen mies uimahousuissa ja lakki päässä. Uima-altaan ulkopuolella läiskisten kanssa on kuitenkin haasta-vampaa. Läiskiksellä on luultavasti paljon ääntä ja riittävästi pokkaa, pahimmilla jopa organisatorisesti sellainen asema, että heidän läiskyttelyynsä on vaikea puuttua. Työpaikalla on vaikea paeta poreal-taaseen ja odottaa Läiskiksen menevän ihan kohta pois.

Mutta miksi Läiskis läiskyttää? Ylemmyydentunto muita kohtaan on ehkä yksi syy, osaamattomuus voi olla toinen. Voi Läiskikset, jos ette vain osaa ja olette epävarmoja, lopettakaa läiskytys. Kohta teistä ei enää tykkää kukaan ja takaisinpäin on vaikea palata. Herra Läiskis, takaisin ruotuun sieltä!

mutruna,

Iida Ensimmäinen

Tässä ei ole mitään ihmeellistä

Eilen oli uuvuttavan hyödyllinen päivä. Työpaikalla istuin kokouksessa aamusta alkaen ja oman esityksen vuoro oli luonnollisesti siellä viimeisten joukossa. Olin valmistautunut hyvin ja perusteellisesti, sillä piti osata kertoa, miksi meillä tietyt asiat ovat paremmin kuin muilla. Olin tehnyt esityksen ja tarkastanut faktoja, konsultoinut viisaampia ja testannut itse. Oli mielettömän hyvä fiilis seistä siellä auditorion edessä kertomassa, kun itselle oli niin vahva varmuus omasta asiastaan. Samassa syssyssä kerroin myös muista ajankohtaisista muutoksista. "Tässä ei ole mitään ihmeellistä." Uskoin ja luotin itsekin.

Töiden jälkeen lähdin asemalle Aikuisuuden pyöreään pöytään. Pelkkiä avoimia kysymyksiä, pohdintaa oikeista termeistä ja siitä, minkälaisia aikuisia meidän todella kannattaisi lähteä lähestymään. Mielipiteitä ja kannanottoja, omia fiiliksiä muiden seassa. En voi väittää, ettäkö aikuisasia olisi ollut kovinkaan selkeä kenellekään enkä sellaista toki odottanutkaan. Oli paljon ihmeellistä ja pohdittavaa niin monessa asiassa.

Kotiin ajellessa mietin, miksi päiväinen sanoma tuntui niin tutulta. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Se pyöri päässä ja haki lähdettään, kunnes iltamyöhällä sen keksin. Meidän piirimme taloudenhoitaja Esa on tehnyt minuun monta kertaa lähtemättömän vaikutuksen. Kun Esa sanoo, että tilinpäätöksessä ei ole mitään ihmeellistä, luotan siihen täysin ja mutisematta. Esan siviilityö on sellainen, että ei tulisi mieleenkään epäillä.

Aikuisasiat saavat pään helposti pyörälle, koska avoimia kysymyksiä on niin monta. En tiedä edes, missä muodossa toimintamallit ja speksaukset joskus tulevat valmiiksi. Olisi ihanaa, jos joskus ensi syksynä kun tuloksia kaikista näistä keskusteluista ja työstämisistä on olemassa, voitaisiin olla kaikki sitä mieltä, ettei tässä ole mitään ihmeellistä. Että kaikki on tosi luontevaa ja ihan normaalia ja perustuu faktaan sekä yhteiseen prosessointiin ja nyt vaan on saatu uusia välineitä ja termejä sille, mitä on jo ainakin jossain tehty koko ajan.

Kun ei tässä kai ole mitään ihmeellistä.

Paula

Hääfiilistelyä pistoolin kanssa

Lips laps leppoisan viikonlopun plussia on ajan liukuvuus ja ehtiminen. Eilen ehdittiin ruokakauppareissulle kävellen ja samalla fiilistelemään Tiimariin tulevien hääkutsujen tulevaa ulkonäköä. Vähän tuollaista, ehkä tuollaista ja sitten kuoreen! Vieraslista kasaantui illalla ja häävihkoon (kyllä, olen perustanut sellaisen!) tehtiin ensimmäisiä luonnoksia kutsujen ulkonäöstä. Tekstiä tuohon ja sitten se juttu, josta on puhuttu, tulisi tuohon. Mutta laitetaanko tavallinen vai kerrattu?

Kihlautumisesta on jo yli 8 kk ja koko ajan on ollut tiedossa, että häitä juhlitaan tulevana kesänä. Kirkko ja juhlapaikka varattiin ajoissa mutta vasta viime viikkoina on alkanut tuntua konkreettisemmin siltä, että häät ovat aikuisten oikeasti aika pian. Kun ensimmäisen kerran katsoi itseään tulevassa häämekossaan peilistä, tuli väkisinkin vähän liikkis olo. Nyt se sitten tapahtuu, ihan oikeasti, että meistä tulee me vähän enemmän kuin ennen.

Tässä herttaisten tunnelmien keskellä kyllä myös polttelee... Eilen Tiimarista lähti Kutsu-leimasimen ja harjoituskorttipohjien mukaan myös uusi lelu. Sain elämäni ensimmäisen kuumaliimapistoolin! Tuolla se vielä piileksii, muovipussissa ja pakkauksessa mutta ehkä jo tänä iltana otan sen esiin ja ryhdyn liimaamaan. Pistooli kuuluu mahdollisesti kutsukorttiprojektiin olennaisena osana, mutta ihan ensimmäisenä toimena on mielessä jotain muuta. Pihan syyssempan liitutaulutehtävän loppuun saattaminen. Ainekset ovat vielä jemmassa ja nyt saan vihdoin kivikoristeisen liitutauluni valmiiksi!

Hetkeksi vielä häihin: on niin paljon ajatuksia siitä, mikä kaikki olisi kivaa ja ihana toteuttaa, kuumaliimapistoolilla tai ilman. Suuria askarteluväkerrystalkoita ei kyllä tule, ei hääkarkkeja eikä vaaleanpunaisia rusetteja mutta jotain teemaan sopivaa ja simppeliä. Mirka ilmoittautui eilen (Tiimarissa) kutsukorttitalkoisiin ja ehkä tosiaan jotkut kinkerit voisi aiheen tiimoilta pitää. Oltaisiin ja tehtäisiin yhdessä. Sitä toivomme myös häiltä: hauskaa yhdessäoloa ilman stressiä tai "pakollisia" hääohjelmia. Kaikkein suurin toive on, että mahdollisimman moni sukulaisista ja kavereista pääsisi paikalle. Jokainen kutsu lähtee siksi, että toivomme juuri sen tyypin tai perheen tulevan. Sitä ehkä jännitän eniten, josko kukaan ei haluakaan tulla...

Aika hauskaa, tämä yhdessä suunnittelu. Koskakohan minusta kuoriutuu se tv-ohjelmien hirmumorsian?

pistoolin kanssa,

Iidana Julmana Ensimmäinen

Vaatuska

Mr. Murphysta huolimatta pääsin tänäkin iltana kotiin asti, sain iltateeni ja hääohjelmaputkeni. Meinasin mennä nukkumaan mutta uni puuttui ja huominen on laittamatta. Se on iltatoimissa ihan keskeistä, että laittaa myös huomista valmiiksi tai aamun kaaos on taltuttamaton. Joka ilta seison avoimen vaatekaapin edessä ja mietin, mitä seuraavana päivänä laittaisin päälle. Kaappi on täynnä ei mitään.

Eräänä aamuna tällä viikolla tarkastelin itseäni tyytyväisenä peilistä juuri ennen lähtöä. Vaatteet olivat siistit mutta rennon mukavat. Mies totesi, että tänään sulla ei varmaan ole tapaamisia. Hetken hämmennys mutta oikeassa toki. Vaatteet olivat konttoripäivään tosi kivat mutta jos kalenterissa olisi ollut asiakkaita tai muita ulkopuolisia, olisin pukeutunut toisin. Tummanruskeissa pussilahkeisissa sammareissa ja vaaleanruskeassa neulepoolossa ei ollut mitään vikaa millään tapaa, mutta neuvotteluihin olisin valinnut muuta.

Jokailtaisilla vaatearpajaisilla on hyvin vähän tekemistä sattuman kanssa. Mietin mukavia ja silti tilanteenmukaisia vaatteita. Korolliset kengät kuuluvat eri päiviin kuin tennarit, joskus jopa silmälaseilla saattaa olla oma sanomansa suhteessa piilareihin. Töissä katson kadehtien niitä, jotka pukeutuvat vimpan päälle naisellisen tyylikkäästi ja tilanteen mukaan rentoreiskapäivinäkin kun itse olen valinnut punaisen egotrippi-paidan ja haalistuneet farkut. Miten jotkut osaavatkin yhdistellä ja olla aina niin särmän näköisiä! Silloin tuntuu, että omassa vaatekaapissa ei ole muuta kuin t-paitoja ja farkkuja. Silloin tuntuu, että olen ehkä neljäntoista.

Huomenna tulee olemaan vaikea aamu. Huomenna taas kadehdin naisellisia ja särmiä.

Haluan uusia vaatteita, jotka näyttävät hyvältä mun päällä.

Iida

Aika aikaansa

Minulla on pieni, kovakantinen kierrelehtiö joka kertoo menneestä elämästä yhdessä kalenterin kanssa melkein kaiken. Jokainen sivu on yksi viikko. Ensimmäinen tämän vihon viikko on ollut viikko 45 vuonna 2007. Sivulla on lista tehtävistä asioista ja otsikkona aina To do + kyseisen viikon numero. Teen listoja muutaman viikon eteenpäin. Katson kalenterista mitä on tulossa tai kirjaan ylös tekemisiä, joita muuten tulee matkan varrelle. Viikosta 45/2007 on ollut aika pitkä matka viikkoon 9/2009.

Kuluneen viikon to do lista ei ollut kovin pitkä ja sainkin asiat suoritettua keskiviikkoon mennessä. Nyt vilkuilen alkavaa viikkoa sillä silmällä: pitäisikö jotain jo tehdä alta pois vai antaa vielä olla? Listan asiat ovat monentasoisia, kokonaisia settien suunnitteluja tuleviin tapahtumiin tai laskujen maksamisia. Joskus vain mainintoja sähköposteista, jotka pitää lähettää tai materiaaleista, joihin pitää tutustua. Listat ja kalenteri ovat kuitenkin minun selkärankani ja varmuuteni siitä, että oikeita asioita tapahtuu suunnilleen oikeaan aikaan ja ajoissa.

Kaksi kuukautta poissa piirin tohinoiden polttopisteestä ja muunlaisissa pesteissä on muuttanut to do listaani aikalailla. Vaikka pestejä on nyt määrällisesti enemmän kuin ennen, on aikaa vapautunut partiolta muulle elämälle merkittävän paljon ja partio on siirtynyt isolta osalta iltakokouksista kotikoneelle ja skypeen, toki myös ulkomaille jonkun verran. Työmatkat ovat samalla ehkä himpun lisääntyneet, mutta silti aikaa on jotenkin enemmän ja pitkiä iltoja tai viikonloppuja partiokokouksissa paljon vähemmän. Yhdellä tavalla tosin kaipaan takaisin vanhaan: olen alkanut ihan uudella tavalla ymmärtää, miksi piirin nettisivut olisi kiva saada kuntoon aika pian. Kun ei muuten tiedä mistään enää mitään, olisi tosi ihanaa seurata piirin pyörimistä nettisivujen uutistulvan ja vaikka pikaisten pihakuulumisten kautta. Se riittäisi hienosti.

Vuosi sitten tähän aikaan to do listani näytti tosi erilaiselta. Tekemättä oli Pj-kurssin setti, jotain palvelutarjottimeen ja toimintaohjesääntöön liittyen, kasvukaverikirje, pikku Gee, kasvun ukk ja ilmeisesti puhe HMT:n juhliin. Samalla viikolla tänä vuonna olen tehnyt valmisteluja Portugalin seminaaria varten ja Tanskan Growth Networkiin sekä jahdannut hääpukua ja maksanut vanhoja velkoja pois. Puolet vähemmän kamaa ja joukossa paljon henkilökohtaisen elämän juttuja.

Ihanaa, miten elämä muuttuu ja säilyy silti mielekkäänä ja kokonaisena. Koko naiselle.

Paula