Aloitin aamun tuijottamalla hyllyjä ja kaappeja. Siirtämällä tölkkejä siistimpiin riveihin ja heittämällä pois paperia. Rei'ittämällä ja nitomalla. Sinisiä mappeja ilman nimikointia. Pientä jännitystä arkeen kun koittaa osua kerralla oikeaan. Siirsin rullia toiseen kaappiin. Loput ovet laitoin kiinni. Paremmalla ajalla sitten.
Vastasin sähköposteihin. Aloitin mind mapin. Laitoin sen muovitaskuun. Tyhjensin mapista tutkimuksia ja työpapereita. Laitoin nekin muovitaskuun. Kokosin pinon pöydälle ja siirsin sen reppuun. Sähköposteja. Lounas.
Lisää sähköposteja ja aikatauluja. Printtasin ja laitoin muovitaskuun. Yhdeltä sanoin adios. Kuusi senttiä paperia repussa mutta kevyemmällä mielellä kuin aikoihin. Soitin vielä autosta muutaman työasian. Ne eivät tuntuneet enää todellisilta.
Menin terapiaan. Sieltä sai silkkinauhaa ja tähtiä. Tontun sekä vihreän villaisen viltin. Ja koko ajan autossa soi SMG. Minä vihellän matkallani. Kotona laitoin SMG:n soimaan ja avasin koneen. Sähköposteja. Vastasin. Sain palautetta että ylityötunnit eivät vähene noin. Vastasin ja välitin silti. Laitoin koneen kiinni.
En syntynyt tänne itkemään. Tulin laulamaan kaihoisia lauluja. Laulamaan ja iskemään silmään.
Rauha.
Paula
perjantai 4. joulukuuta 2009
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Sordiino
Töissä käyminen haittaa harrastustoimintaa, mutta nykyään se haittaa myös kirjallista ilmaisua, koska sormien ja näppiksen välissä on vähän yllättävä sordiino. Jos aiemmin kaikkein päällimmäisenä pyörivät partiojutut on nykyään yhä useammin valta työhön liittyvillä tahattomilla ja tahallisilla pohdinnoilla. Asiaa edistää kummasti se, että nykyinen duuni on silmien edessä jatkuvasti. Olisi ihanaa kirjoittaa niistä jutuista, joita töiden takia ajattelee. Sparrailla teidän kanssanne omia pohdintoja ja kertoa arkipäivässä tehtyjä havaintoja. Mutta tietenkään en voi näin tehdä ilman rajoja.
Sordiino ei kuitenkaan liity vain rajoihin, joita työtehtävät tuovat tai asiat, joista ei nyt vaan voi koko maailman kanssa jutella. Sordiino napsahtaa päälle myös silloin, kun olisi ihkua hihkua josta muusta työhön liittyvästä, ihan julkisesta ja mageesta. Tuntuu, että tuputtaisin tai koittaisin painostaa. Tuntuu, että pitäisi pitää työ- ja yksityiselämä erossa, jotta tutut ja ystävät eivät vaivautuisi. Että ei voisi ihan niin reippaasti kertoa ja jakaa juttuja, vaikka kuinka haluaisi.
Miksi partioasioissa minulla ei ole ollenkaan samanlaista sordiinoa? Miksi partiosta voin hihkua ja saarnatakin paatoksella, mutta töihin liittyvissä jutuissa se tuntuu kiusalliselta vaikka olisi ihan yhtä aidosti innoissaan ja asian takana? Nykyään kuitenkin yhä useampi meistä haluaa olla töissä sellaisessa firmassa, jonka arvot ja toimintatavat vastaavat omiamme ja jonka päämäärät ovat meille tärkeitä. Työpaikan pitää olla samalla tavalla itseni näköinen kuin ovat harrastuksetkin. Miksi en siis voisi samalla hihkumisella hihkua sekä partio- että työasioista?
Partio ja työ, ovat molemmat aikaavieviä, innostavia, harmittavia, raastavia ja opettavaisia. Molemmista saa jotain, paljonkin. Molemmissa pystyn tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja joita pidän tärkeinä. Jotain eroa niissä kuitenkin on. Ymmällään.
Tällä viikolla muuten riittää hihkuttavaa. En kerro kummassa.
vasurilla ja maitoviiksissä,
Iida
Sordiino ei kuitenkaan liity vain rajoihin, joita työtehtävät tuovat tai asiat, joista ei nyt vaan voi koko maailman kanssa jutella. Sordiino napsahtaa päälle myös silloin, kun olisi ihkua hihkua josta muusta työhön liittyvästä, ihan julkisesta ja mageesta. Tuntuu, että tuputtaisin tai koittaisin painostaa. Tuntuu, että pitäisi pitää työ- ja yksityiselämä erossa, jotta tutut ja ystävät eivät vaivautuisi. Että ei voisi ihan niin reippaasti kertoa ja jakaa juttuja, vaikka kuinka haluaisi.
Miksi partioasioissa minulla ei ole ollenkaan samanlaista sordiinoa? Miksi partiosta voin hihkua ja saarnatakin paatoksella, mutta töihin liittyvissä jutuissa se tuntuu kiusalliselta vaikka olisi ihan yhtä aidosti innoissaan ja asian takana? Nykyään kuitenkin yhä useampi meistä haluaa olla töissä sellaisessa firmassa, jonka arvot ja toimintatavat vastaavat omiamme ja jonka päämäärät ovat meille tärkeitä. Työpaikan pitää olla samalla tavalla itseni näköinen kuin ovat harrastuksetkin. Miksi en siis voisi samalla hihkumisella hihkua sekä partio- että työasioista?
Partio ja työ, ovat molemmat aikaavieviä, innostavia, harmittavia, raastavia ja opettavaisia. Molemmista saa jotain, paljonkin. Molemmissa pystyn tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja joita pidän tärkeinä. Jotain eroa niissä kuitenkin on. Ymmällään.
Tällä viikolla muuten riittää hihkuttavaa. En kerro kummassa.
vasurilla ja maitoviiksissä,
Iida
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
