En syntynyt tänne itkemään

Aloitin aamun tuijottamalla hyllyjä ja kaappeja. Siirtämällä tölkkejä siistimpiin riveihin ja heittämällä pois paperia. Rei'ittämällä ja nitomalla. Sinisiä mappeja ilman nimikointia. Pientä jännitystä arkeen kun koittaa osua kerralla oikeaan. Siirsin rullia toiseen kaappiin. Loput ovet laitoin kiinni. Paremmalla ajalla sitten.

Vastasin sähköposteihin. Aloitin mind mapin. Laitoin sen muovitaskuun. Tyhjensin mapista tutkimuksia ja työpapereita. Laitoin nekin muovitaskuun. Kokosin pinon pöydälle ja siirsin sen reppuun. Sähköposteja. Lounas.

Lisää sähköposteja ja aikatauluja. Printtasin ja laitoin muovitaskuun. Yhdeltä sanoin adios. Kuusi senttiä paperia repussa mutta kevyemmällä mielellä kuin aikoihin. Soitin vielä autosta muutaman työasian. Ne eivät tuntuneet enää todellisilta.

Menin terapiaan. Sieltä sai silkkinauhaa ja tähtiä. Tontun sekä vihreän villaisen viltin. Ja koko ajan autossa soi SMG. Minä vihellän matkallani. Kotona laitoin SMG:n soimaan ja avasin koneen. Sähköposteja. Vastasin. Sain palautetta että ylityötunnit eivät vähene noin. Vastasin ja välitin silti. Laitoin koneen kiinni.

En syntynyt tänne itkemään. Tulin laulamaan kaihoisia lauluja. Laulamaan ja iskemään silmään.

Rauha.

Paula

Sordiino

Töissä käyminen haittaa harrastustoimintaa, mutta nykyään se haittaa myös kirjallista ilmaisua, koska sormien ja näppiksen välissä on vähän yllättävä sordiino. Jos aiemmin kaikkein päällimmäisenä pyörivät partiojutut on nykyään yhä useammin valta työhön liittyvillä tahattomilla ja tahallisilla pohdinnoilla. Asiaa edistää kummasti se, että nykyinen duuni on silmien edessä jatkuvasti. Olisi ihanaa kirjoittaa niistä jutuista, joita töiden takia ajattelee. Sparrailla teidän kanssanne omia pohdintoja ja kertoa arkipäivässä tehtyjä havaintoja. Mutta tietenkään en voi näin tehdä ilman rajoja.

Sordiino ei kuitenkaan liity vain rajoihin, joita työtehtävät tuovat tai asiat, joista ei nyt vaan voi koko maailman kanssa jutella. Sordiino napsahtaa päälle myös silloin, kun olisi ihkua hihkua josta muusta työhön liittyvästä, ihan julkisesta ja mageesta. Tuntuu, että tuputtaisin tai koittaisin painostaa. Tuntuu, että pitäisi pitää työ- ja yksityiselämä erossa, jotta tutut ja ystävät eivät vaivautuisi. Että ei voisi ihan niin reippaasti kertoa ja jakaa juttuja, vaikka kuinka haluaisi.

Miksi partioasioissa minulla ei ole ollenkaan samanlaista sordiinoa? Miksi partiosta voin hihkua ja saarnatakin paatoksella, mutta töihin liittyvissä jutuissa se tuntuu kiusalliselta vaikka olisi ihan yhtä aidosti innoissaan ja asian takana? Nykyään kuitenkin yhä useampi meistä haluaa olla töissä sellaisessa firmassa, jonka arvot ja toimintatavat vastaavat omiamme ja jonka päämäärät ovat meille tärkeitä. Työpaikan pitää olla samalla tavalla itseni näköinen kuin ovat harrastuksetkin. Miksi en siis voisi samalla hihkumisella hihkua sekä partio- että työasioista?

Partio ja työ, ovat molemmat aikaavieviä, innostavia, harmittavia, raastavia ja opettavaisia. Molemmista saa jotain, paljonkin. Molemmissa pystyn tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja joita pidän tärkeinä. Jotain eroa niissä kuitenkin on. Ymmällään.

Tällä viikolla muuten riittää hihkuttavaa. En kerro kummassa.

vasurilla ja maitoviiksissä,

Iida

Luottokamat

Olen jo aikoja sitten luopunut toivosta, että minusta koskaan tehtäisiin Gloria-lehteen juttua Tyylini -sivuille. Siihen tarvittaneen jotain muuta kuin ääriään itkevä vaatekaappi ja kokoelma vanhoja silmälaseja (joiden säilömisperuste on itsellenkin jokseenkin epäselvä. Tietysti jos gepardipilkulliset soikeat muovipokat taas joskus tulevat muotiin niin olen valmistautunut.)

Kukaan tuskin haluaa esitellä lehdessään käsilaukkuni sisältöä tai pyytää minua listaamaan elämäni aakkosia (joissa J ei olisi Jari mutta Ä saattaisi olla Äiti). Todennäköisyys päätyä edes City-lehden luottokama-esittelyihin on erittäin pieni, jos ei jopa menetetty. No, tytön täytyy tehdä mitä tytön täytyy tehdä. Aloitetaan niistä luottokamoista, itsepähän kerjäsitte tai minä tuputin.

Villasukat: kokoelmani koostuu lahjaksi saaduista ja itseneulotuista eikä villasukkia voi koskaan olla liikaa. Loistavat kotona, lentokoneessa, matkoilla, öisin, päivisin, when ever.

Otsalamppu: Aina mukana käsilaukussa kun matkustan. Tarvitaan etenkin partiomatkoilla yhteismajoituksessa kun valoja ei aina viitsi räpsiä päälle hips hips hipsiessään pimeisiin huoneisiin tai raps raps rapistellessaan kirjan kanssa. Mallia Tikka, Eurojamboree 2005 logolla.

Hamppukäsivoide: Ei ole tämän rasvan voittanutta. Parantaa kaikki haavat, myös henkiset, kunhan tuoksuun tottuu (ja sitä alkaa kaipaamaan). Aiheuttaa hämminkiä lentokentillä, lähinnä Kuopiossa.

MP3 soitin / korvatulpat: Käsilaukkukamaa kaikilla matkoilla. Musa korvissa kun nukahtaa illalla voi yöllä horroksessa vaihtaa korvatulpat nappikuulokkeiden paikalle. Takuuvarma tapa olla häiriintymättä kroohista, pyyhistä tai klopseista.

Mustat kangashousut ehkä Lindexistä: Tavallistakin tavallisemmat vähän leveälahkeiset ikivanhat kangashousut, joiden lahkeensuut ovat hieman repsallaan mutta koska ne laahaavat kuitenkin maata niin kukaan ei huomaa. Näillä housuilla voi mennä ihan mihin vaan. Ja minähän menen.

Kännykkä: Siinä on kaikki! Netti, sposti, kalenteri, tekstarit, kamera ja soittaakin voi. Varsinainen elämänlanka.

Kihla- ja vihkisormus: Sormukset muistuttavat siitä, mikä on oikein, totta ja tärkeintä. Niiden kanssa olen aina kotona.

suklaapunaviinikakusta ilahtuneena,

Iida

Vaalipöhinä

Suuri vaalipöhinä on käynnissä. Pöhinä on jo niin laajaa, että se on saavuttanut tällaisen riviluottiksen, jolla ei ole osaa eikä arpaa varsinaiseen mittelöön vaikka mielipiteitä toki löytyy suuntaan ja toiseen. Suuri osa ehdokkaista on jollain tavalla tuttuja, jotkut liiankin tuttuja, että täysin objektiivisen mielipiteen esittäminen olisi edes mahdollista. Enkä kyllä lähtisi omia mielipiteitäni kovin laajalla rintamalla kuuluttamaankaan. Ne päättää, jotka tekee. Tässä kohtaa tekijät ja päättäjät löytyvät piireistä eivätkä täältä piippuhyllyltä. Dinosaurukset pitäkööt vähän pienempää ääntä seurakunnassa.

En ole liittynyt kenenkään Facebook -tukiryhmään. Ei siksi, etteivätkö ehdokkaat olisi hyviä ja ansaisisi kannatusta. Voisin tukea kaikkia ehdokkaita, mikä tarkoittaisi samalla, että en tukisi ketään. Mikään ei kuitenkaan estä minua osallistumasta keskusteluihin tuolla internjetissä jos sen katson tarpeelliseksi. Vielä ei ole ollut kovin montaa aihetta, joissa silmien tuike tai kohiseva verenpaine olisivat laittaneet sormet juoksemaan näppiksellä. Otan kantaa vain niihin asioihin, joissa minulla on vankkaa näkemystä, sillä muuten katson, että ehdokkaiden arviointi ja hiillostaminen on niiden tehtävä, jotka valintaa oikeasti tekevät. Omassa blogissa voi kuitenkin aina ottaa kantaa, omalla maaperällä ja omilla säännöillä. Jos olisin itse ehdolla, olisin parhaani mukaan hyödyntänyt tämän blogin mahdollisuudet. Ja voin hyödyntää ne nytkin jakamalla pari ajatusta siitä, mikä oikeasti on hallitusvaaleissa minun mielestäni tärkeää.

Ehdokkaita arvioitaessa miettisin ensiksikin sitä tilannetta, missä järjestö on nyt. Kaivataanko muutosta, vakautta vai jotain muuta? Miettisin jokaista toiminnanalaa sellaiset silmälasit päässä, joiden läpi näkisin, mikä juuri sillä toiminnanalalla on keskeistä. Pohtisin, mitä painotuksia haluaisin nähdä ja minkälaisten toimintaympäristöjen osaamista tarvitaan. Pitääkö ymmärtää paremmin lippukuntatyötä, piirien tekemistä vai järjestötasoa? Tarvitaanko nyt asiantuntijaa vai yleisjohtajaa? Muutosjohtamista vai jotain muuta? Miettisin myös hyvinkin tarkkaan sitä, minkälainen kokonaisuus hallituksen pitäisi parhaimmillaan olla. Yhdessä puhelussa puhuttiin tekijöistä ja näkijöistä. Kumpaa tarvitaan ja kuinka paljon hallituksen jäsenen pitää tai tulee olla tekijä? Minkä verran puhtaasti näkijöitä kokonaisuus kestää? Itse ajattelen, että hallituksessa tulee olla näkijöitä, jotka kykenevät toimenpanemaan asioita ja saattamaan niitä myös loppuun. Pääasiallisen tekemisen pitäisi olla jossain muualla.

Perkaisin ehdokkaat läpi sen perusteella, miten kukin vastaa sitä profiilia, joka näiden kysymysten pohjalta löytyy. Uskoisin oikeasti siihen, että tyyppi joka on muuten mielestäni huippu mutta ei vastaa löydettyä profiilia, ei ilmeisesti sitten olisi oikea valinta. Tämä on joskus harmittavan vaikeaa. Olla äänestämättä päällisin puolin täydellistä ehdokasta ja antaa periksi sille, että erilaiset ajat vaativat erilaisia ihmisiä.

aamun ajatukseksi,

Paula

Opintomatka italialaiseen vessaan

Elämäni ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden aikana olen pärjännyt aika pitkälle kertomalla aina ajoittain itselleni, että asioilla on tapana järjestyä. Olen tästä kirjoitellut aikaisemminkin mutta muistutettakoon nyt kertaalleen taas kaikille. Ihan oikeasti. Oli miten vintturallaan tai mutkalla niin kyllä, aina asiat ovat ainakin minun hiekkalaatikossani järjestyneet tavalla tai toisella. Jossain kohtaa taivalta löysin myös elämän tarkoituksen tai jos tarkkoja ollaan niin kopioin sen Jaakko Heinimäeltä. Hän joskus sanonut, että elämän tarkoitus on olla kotona. Ei käy vastaanpaneminen.

Näitä kahta suuntaviivaa täydentämään löysin kolmannen ohjenuoran viikonloppuna kun olin partiomatkailemassa Italiassa. Firenzen lentokentän naisten wc:ssä, siinä wc kopin oven sisäpuolella sekä englanniksi että italiaksi. "Push or pull". Hetken naureskelin ristiriitaista ovenavausohjetta kunnes tajusin, miten nerokas se oikeastaan oli ja soveltuvainen elämään yleensä.

Aika harvoin voi suunnitteluvaiheessa olla täysin varma, mikä on oikea toimintatapa ja vie lopulta perille. Liian usein kuitenkin olemme niin jäykkiä ja fakkiutuneita, että se mitä on aloitettu viedään loppuun orjallisesti ja pilkulleen vaikka maailman ympärillä muuttuisi. Ehkä pelkäämme, että kurssinmuutos kesken kaiken olisi viesti siitä, että olemme väärässä emmekä osaa. Tärkeämpää, kuin oman oikeassaolemisen pönkittäminen on kuitenkin kai se, että tavoite tulee saavutettua vaikka alunperin käyttöönotettua työtapaa jouduttaisiin kesken kaiken vaihtamaan. Jos push ei toimi, miten olisi pull?

Siinä sinistä wc:n ovea tuijotellessani ajattelin, mitä tulisi pushin ja pullin jälkeen. Jos ovi ei aukeaisi niillä konsteilla niin miten olisi "lift or slide"? Tai hätätilanteessa "hit or kick"? Eihän sitä aloittaessaan koskaan tiedä mikä konsti lopulta toimii, oli kyse sitten julkisesta vessasta Italiassa tai elämästä yleensä.

tuuppaa,

Iida

Kielipuolen tunnustukset

Meillä on töissä käytössä tietokoneita ja ohjelmia. Niitä päivitetään molempia. Joskus ohjelmistopäivityksistä tulee tiedote, toisinaan kone vain alkaa surraamaan ja jotain tapahtuu. Olen ihan iloinen kun jotain tapahtuu jos se parantaa jotain minulle tärkeää asiaa eikä tee elämästä muuten mutkikkaampaa. Kovin paljoa harmia ei tietokoneeni itsenäisestä elämästä ole ollut, paitsi silloin kuin kaikki Outlookin omat kansioni poistettiin ja aina silloin, kun tämä nykyinen kone sotketaan siihen koneeseen, joka on minun nimelläni mutta ei oikeasti enää käytössä. Ei, nimeä ei voi ottaa kuulemma rekisteristä pois, koska jokaisella koneella pitää olla joku nimetty omistaja.

Meillä on töissä myös setiä ja tätejä, jotka huoltavat koneita ja ohjelmia. Lähituki-nimisiä tyyppejä näkee joskus ihan livenä. Ne ovat niitä vieraan näköisiä ihmisiä, jotka etsivät sisäisen osoitenumeron perusteella ihmistä ja konetta, jotka luultavasti istuvat x määrän organisaatiomuutoksia jäljiltä jossain ihan muualla kuin missä virallisen totuuden mukaan pitäisi. Niitä muita atk setiä ja tätejä ei näe, niitä vain kuulee aina silloin kun soittaa helppariin.

Helpparin työntekijät saisivat varmasti kirjan aikaiseksi meidän atk avuttomien soitoista! Minä ainakin olen huvittanut heitä useampaan kertaan. Yksi legendaarinen puhelu käytiin jokunen kuukausi sitten kun helpparin setä soitti ja kysyi pitikö minun koneelleni asentaa blaa-blaa-blaa-excel-blaa-pro-blaa -ohjelma. Kielsin kaiken, varmasti väärä tyyppi, en tiedä tästä mitään. Setä katseli papereita ja vakuutteli, että kyllä tämän pitäisi olla oikea kone. Hetken aikaa asiaa setvittyämme pääsimme yhteisymmärrykseen kun tajusin, että blaa-blaa-excel-pro oli "se budjetointihässäkkä" joka minulta puuttuu.

Viime viikolla sain atk-ihmisiltä sähköpostia. Koneeni liisausaika on menossa umpeen ja haluavat tuoda minulle uuden. Atk-kielisessä sähköpostissa kerrotaan, mistä koneista voin valita ja opastetaan miten vaihtoon tulee valmistautua. Nauroin vedet silmissä kun en vielä kahdenkaan lukemiskerran jälkeen ymmärtänyt a) mitä pitää tehdä ja b) mitä kaikki esitetyt vaihtoehdot ovat. Haluaisinko jotain, jossa on "pro-sessori Intel® Centrino® ja vPro-tekniikka 1,86 GHz "? Entä kelpaako "1 066 MHz:n FSB"? Pitäisi osata palauttaa kannettava lisäoptioineen ja tietää jos haluaa tässä vaiheessa huomauttaa tai muuttaa jotain liittyen nyt tilattavaan koneeseen. Ja mahtaako minulla olla muita erikoistarpeita?

Mistäs minä tietäisin? En minä osaa kieliä.

Iida

Selkeitä opintoja

Syksyyn on mahtunut paljon reissua ja matkustusta, laukun pakkaamista ja purkamista, pieniä purnukoita ja mukaan ahdettuja lenkkareita, jotta liha liikkuisi edes joskus. Vielä muutama rutistus ja sen jälkeen saan laittaa lentolaukun hetkeksi kaappiin, ryhtyä lukemaan joululehtiä uusi kiilto silmissä ja laskea öitä jouluun sekä lomaan. Työmatkat ja vapaa-ajan seikkailut vievät mitä erilaisimpiin paikkoihin, erilaisten ajatusten äärelle. Nukarinkoskella mietitään eri juttuja kuin aihiovalmistajan painokoneen vierellä. Sekä töissä että vapaalla olen kuitenkin miettinyt viime aikoina opiskelua ja koulutusta, sen merkitystä, puutetta ja tarvetta. Koska koulunpenkki houkuttaisi kovasti.

En tiedä, miten muut ihmiset sen tekevät. Ne, jotka opiskelevat ja käyvät töissä yhtä aikaa. Kiitävät työpäivän jälkeen luennolle ja tekevät esseitä ja tehtäviä öisin ja viikonloppuisin. Onko niillä mitään muuta elämää? En tiedä, miten itse tuollaiseen pystyisin, vaikka tarvetta olisi. Joko tai mutta ei sekä että vaikka kuinka toivoisin. Mitä merkitystä opiskelulla ja koulutuksella oikeastaan on? Joskus tuntuu, että kaiken mitä tällä hetkellä töissä tarvitsen, olen oppinut jossain muualla kuin missään käymistäni kouluista. Siellä aihiovalmistajan tehtaalla muistin kuitenkin yhden hyvän syyn opiskella. Back to basics.

Minulla on koulutusta johonkin ihan muuhun kuin siihen alaan, jolla leipäni tienaan. Valitettavasti tämä näkyy ja haittaa, ainakin itseäni, koska haluaisin ymmärtää ja hiffata asioita paljon laajemmin, kuin mihin kapasiteetti tällä hetkellä riittää. Kaupallinen koulutus nyt on tietysti yleispätevää ja passelia näihinkin duuneihin, mutta insinöörin paperit on tullut hankittua nykytyön kannalta väärästä koulusta. Ymmärrän väärän teollisuusalan prosesseja, laitteita, logiikkoja ja toimintaa. Ymmärrän paremmin sitä, mitä olen aasta ööhön opiskellut koulussa kuin sitä, minkä prosessin tuotteiden kanssa nykyään pelaan.

Siinä minä seisoin, rotaatiopainokoneen vieressä ja mietin, miten selkästä jutusta on kyse.

Paula

Haihatteluja

Tämän vuoden kohokohta henkilökohtaisessa elämässä on varmasti ollut hääpäivämme. En usko, että loppuvuodesta voi enää tulla mitään sellaista eteen, joka vetäisisi tuon päivän ohi. Häitä edeltävään aikaan kuuluivat myös polttarit (kiitokset vielä, oli vallan meikäläisen näköinen ja ihana päivä ihanien ystävien kanssa!) joissa varsin kattava polttariväki kertoi mm. mielipiteitään ja muistojaan minusta. Ei varmaankaan ole polttareiden hengen mukaista, että morsiamelle vuodatettaisiin kaikki ärsytykset ja hirvitykset päin naamaa joten pääasiassa kauniita ja ihkuja asioitahan sieltä tuli, mutta jaksoin silti vähän hämmästyä. Kuulin monen sanovan minua päämäärätietoiseksi ja tavoitehakuiseksi, tyypiksi joka jotain päätettyään todella tekee hommia tavoitteen eteen. Folks, tässä teille vähän totuutta....

Joulu on yksi lemppariaikojani vuodessa ja taas näin joulun alla olen alkanut unelmoimaan itse tehdyistä joulukorteista. Miten jonain päivänä kantaisin askartelutarvikkeet keittiön pöydälle, laittaisin joululevyn soimaan ja ryhtyisin näpertämään aistikkaita ja yksilöllisiä joulukortteja sukulaisille ja ystäville, hartaasti ja ajatuksella. Kuumaliimapistooli ja valokuvateippi surraten, ihanasti ehkä glögilasin kanssa ja piparia syöden. No, todellisuus tulee luultavasti olemaan tänäkin vuonna sama kuin aikaisemmin. Kolme päivää ennen aattoa etsitään nurkista vanhoja Unicef-kortteja, joihin kirjoitetaan yötä myöten iloisia jouluntoivotuksia ja raahataan postiin viime hetkillä. Ja se punainen kirjekuori ja halvemmat joulumerkit jäävät taas käyttämättä.

Toinen etenkin joulun ajan haavemaailmani liittyy joululahjojen tekemiseen itse. Viime jouluna neuloin miehelle sliparin. Neuloin sitä vielä aatonaattona automatkalla anoppilaan, auton takapenkillä niin salaa kuin mahdollista. Valmista tuli, monta tuntia ennen joulupukin saapumista. Heti joulun jälkeen ryhdyin neulomaan villapaitaa. Nyt on menossa kaulus joten hihat saadaan luulavasti kiinni lokakuun aikana. Vuosi, siinä ajassa meikäläinenkin onnistuu. Tähän samaan aihepiiriin kuuluu myös haaveeni käsityöblogista: sinne kirjoittaisin meneillään olevista käsitöistä, laittaisin oheen kuvia ja kertoisin juuri testaamistani uutuuslangoista. Hah, nytkin olisi seurattu saman villapaidan etenemistä jo 10 kuukautta ja ennemmin voisin kirjoittaa langoista, jotka olen ostanut kaappiin mutta joita en saa koskaan neulottua. Blogini olisi varmasti huippusuosittu.

Siinäs näette. Kaikki mikä näyttää joltain ulospäin, ei ole ihan samanlaista kun katsoo sisältäpäin.

Iida

Oikeasta ja väärästä

Olen aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen monta ja enemmän monta kertaa. Kirjoittanut pari sanaa tai lauseen alun, pyyhkinyt sen taas pois ja aloittanut uudestaan. Haluaisin kirjoittaa siitä, miten vaikeaa on tehdä oikein. Miten hankalaa on päättää, mikä olemassaolevista vaihtoehdoista on se oikea ja miten häilyviä rajat oikeiden ja väärien toimintatapojen välillä ovat. Onko oikein edistää oikeaksi katsomaansa tavoitetta ei niin oikeilla tavoilla? Onko oikein käyttää niitä väyliä, jotka oikeasti toimivat ja samalla ohittaa tai jättää huomiotta niitä, jotka jonkin järjestyksen mukaan olisivat oikeampia?

Joskus aikoinaan kun maailma oli enemmän mustavalkoinen oli oikean erottaminen helppoa. Se, mikä ei ollut oikein, oli väärin. Sama toisinpäin. Mitä enemmän on tietoa, tekijöitä, muuttujia, historioita, tavoitteita, sidoksia ja mielipiteitä, sitä vaikeampaa on enää määritellä mikä oikeista vaihtoehdoista on oikein vai onko sellaista ollenkaan. Alan vähitellen kuulostaa lukion filosofian tunnilta. Tässä tapauksessa tentistä vaan ei pääse läpi opettelemalla ulkoa ne erilaiset periaatteet, joilla oikean voi valita.

Ihan viime viikkoina olen joutunut pohtimaan etenkin sitä, mitkä kaikki toimintatavat ovat oikeita niiden päämäärien saavuttamiseksi, joihin yksin tai porukalla ollaan tähtäämässä. Pitää olla rehtiä ja reilua, päivänvalon kestävää ja todistettavissa, mutta näitäkin periaatteita noudattamalla on mahdollisuuksien kirjo silti aika laaja. Ja koska maailmassa kukaan meistä ei ole ainoa, on vieressä aina muita, joilla on omia agendojaan, joita ajetaan jollain tavoilla, jotka voivat olla erilaisia kuin mitä me hyväksymme. Pitäisikö siis tarkistaa omaa linjaa ja hyväksyä muutama tummempi sävy omaan reiluun pakkaansa? Vai onko oma pakka edes muiden mielestä reilu? Tai onko sillä mitään väliä?

On kauhean vaikea hahmottaa oikeaa ja väärää kun ei osaa aloittaa edes blogitekstiä aiheesta.

kummastuksissa,

Iida

Viivalla

Olen elänyt poikien maailmaa. Omaa paikkaa piti alkuun ansaita ja puolustaa niiden toisten leirillä kesäisin enkä muutenkaan ollut mikään luokan prinsessa. Vaatteeni eivät olleet vaaleanpunaisia tai valkoisia vaikka ehkä joskus olisin niin halunnutkin, leikeissä autoilla oli vähintään sama osansa kuin pehmoleluilla. Kaikkein mieluisin leluni taisi tosin olla postitoimisto. Sellainen pahvinen postitiski, jossa oli luukku kirjeille ja mukana leimasimia, kuoria ja muuta postikonttorissa tarpeellista. Sillä pystyi leikkimään yksinkin. En kokenut tyttöydestä haittoja edes kesäisin vaan käytin erilaisuutta myös häikäilemättä hyväkseni. Ei tarvinnut jonottaa ruokailuun, sain marssia henkilökunnan pöytään ja livahtaa ensimmäisenä kanttiinijonoon kun olin jotain muuta kuin tavallinen leiriläinen. Ainoa tyttö poikien maailmassa. Kaikki oli minulle mahdollista mutta juuri mikään ei pakollista. Ähäskutti.

Partiossa, tyttölippukunnan kasvattina, en ole tottunut siihen, että olisi olemassa jakoa tyttöjen ja poikien tehtäviin tai suurta epätasa-arvoa tyttöjen ja poikien välillä. Muistan tasan yhden kerran kokeneeni, että tyttöyteni oli haitta. Veturin rakentamiseen otettiin pojat mukaan ja meidän tyttöjen käskettiin keksiä jotain muuta tekemistä. Työmaailmassa itseään saa tyttönä joskus puolustaa enemmänkin. Poikien tekemänä moni asia menee helpommin läpi, pojilta odotettavan käytöksen rajat ovat laveammat ja eteenpäinpyrkiminen jollainlailla sallitumpaa tai normaalimpaa. Itselläni on ehkä ollut hyvä tuuri tai riittävän poikamainen asenne koska en voi tällä hetkellä lainkaan valittaa. Poikien kanssa töitä tehdessä mietin silti näitä kysymyksiä, tasa-arvosta, oikeuksista ja mahdollisuuksista. Siitä, lyökö tyttöys vielä jossain kohtaa avarilla poskelle.

Olen havainnut, että tytöillä on usein poikia helpommin taipumus ottaa huolekseen ja tehtäväkseen yksityiskohtia, asioita joita pitää kokonaisuuden toteutumiseksi hoitaa vähän sivussa tai taustalla. Tytöt kiinnittävät ensimmäisenä huomiota siihen onko kokoushuoneessa mukeja kaikille, muistetaanko tapaamisesta kirjoittaa pöytäkirjaa ja tuleehan seuraavan palaverin kokoushuone varmasti varattua. Ja jos tyttö poikien maailmassa aina huolehtii näistä asioista, kerrasta toiseen, tulee niistä vain tytön tehtäviä. Jollain tapaa, joissain asioissa ja paikoissa, tytön on hyvä opetella pois tästä huolehtimisesta pysyäkseen samalla viivalla.

Olen käynyt itseni kanssa usein keskustelua siitä, pitäiskö tytön olla myös kirjoittamatta niitä pöytäkirjoja kokouksen aikana. Olen kuitenkin ryhmän nopein ja näppärin kirjoittaja ja tiedän tuskastuvani, jos joudun itse odottelemaan jonkun muun kaksisormijärjestelmää. Ei tarvitse tehdä etukäteen mitään eikä korjata jälkikäteen, kunhan naputtaa samalla kun puhuu, esittelee ja ottaa kantaa. Tässä asiassa olen tehnyt itseni kanssa rauhan. Uskon pysyväni viivalla.

Iida

Elämää suurempi partiohuivi

Jos katselet kaupungin ruuhkaa, pystytkö tunnistamaan joukosta partiolaisen? Bongaatko uuden työpaikan ruokalassa kaikki partiolaistaustaiset kerralla? Osaatko sanoa montako partiolaista käy samalla kuntosalilla kanssasi? Partiolaisuus ei ole sellainen asia, joka suoraan näkyisi naamasta tai erottuisi joukosta tuolla tavallisessa maailmassa mutta tilanne muuttuu heti jos laitamme partiohuivit kaulaan. Silloin väittäisin, että lähes jokainen osaa tunnistaa partiolaiseksi. Ulkomaailmalle ehkä juuri se huivi on selkein merkki siitä, kuka on partiolainen ja kuka ei. Mutta mitä huivi oikeasti merkitsee meille itsellemme? Erotetaanko huivilla jyvät akanoista?

Aikuisasioita väännellessä ja käännellessä yksi konkreettisimmista kysymyksistä, joka lippukunnista on noussut, on kysymys partiohuivin käytöstä. Voiko uudelle aikuiselle antaa partiohuivin kaulaan? Tai pitäisikö? Olen oppinut viime aikoina paljon siitä, mitä kaikkea partiohuivi merkitsee ja symboloi. Partiohuivilla tavallinen rahvas erottaa partiolaiset muusta kansasta. Partiohuivi kertoo sitoutumisesta partiotoimintaa, ihanteisiin, aatteisiin ja arvoihin. Partiohuivi tai ainakin huivimerkki ovat asioita, jotka pitää ansaita antamalla lupaus ja ehkäpä käymällä läpi muitakin mystisiä riittejä. Partiohuivi aikuisen tai nuoren aikuisen kaulassa kertoo (elämänmittaisesta) omistautumisesta partiolle ja pyyteettömästä aherruksesta, jota täällä partion hyväksi tehdään. Partiohuivi on myös merkki sitoutumisesta ja pitkän linjan partiolaisuudesta. Partiohuivi on jotain elämää suurempaa, jota emme halua kaikille suoda.

Minulle partiohuivi on merkki siitä, että kuulun partiolaisten porukkaan ja olen yksi muiden joukossa. Partiohuiveja on käytössä viisi aina sen mukaan, missä roolissa olen liikenteessä. Lippukuntahuivia käytän vähiten koska paikkakunnallamme vanhan partio-ohjelman mukaisessa vaeltajavaiheessa on perinteenä ommella itse oma musta-valko-punainen huivi ja se jää yleensä käyttöön. Ko-Gi huivi taitaa olla eniten kaulassa tai vähintään nappulat, lisäksi käytössä on SP:n edustushuivi sekä WAGGGSin huivi pääasiassa silloin kun olen reissun päällä. Toki huiveihin liittyy paljon muistoja, tahroja ja sellaista, mutta turha partiohuivin mystifiointi on....turhaa.

En ymmärrä edelleenkään, miksi me emme antaisi kaikille mukana oleville aikuisille partiohuivia kaulaan osoituksena siitä, että hei tervetuloa meidän porukkaan, kiva kun olet jeesaamassa. Partion tarkoitus ei ole kasvattaa aikuisia eikä vaatia heiltä partiolupausta sitoutumisen merkkinä. Eikö tärkeämpää ole se, että jokainen kynnelle kykenevä on meidän kanssamme samoissa talkoissa tekemässä hommia lasten ja nuorten partiotoiminnan eteen? Miksi emme ottaisi mukaan porukkaan ja antaisi mahdollisuutta tuntea kuuluvansa samaan ryhmään? Äläkä edes yritä sanoa, että aikuinen ei partiohuivia halua. Kyllä, moni haluaa ja jokunen uskaltaa jopa kysyä.

Yksi kummallisimpia kuulemiani kommetteja on lausunto siitä, miten ulkopuoliset sitten luulevat keikkahommissa olevia aikuisia oikeiksi partiolaisiksi jos kaikille annetaan huivi. Voi ziisus. Lopetetaan nyt se nillitys yhden kankaanpalan takia. Joohan.

Paula

Läsnä?

Sunnuntai-iltaan pehmeissä vaatteissa ja lainahuppari päällä. Iso ja lämmin, sellainen jota pidän kuin omaani vaikka olen ostanut sen toiselle. Takaraivossa on piintynyt päänsärky, sillä vieraiden sänkyjen vieraat tyynyt eivät ole minua varten. Purin laukut ja täytin pyykkikorin. Söin hyvää pitsaa perhekoossa ja salameilla, joita en kuitenkaan omiin pitsoihini koskaan valitse. Selasin läpi viikonlopun lehdet. Otin päiväunet sohvalla viltin alla. Tällaista tämä on, partioviikonlopuista toipuminen, koska mikään yöuni paikan päällä ei pysty korvaamaan sitä aikaa ja energiaa, joka viikonloppuihin menee.

Tänään opiskelin elämänhallintaa siinä missä moni muukin, sivusta seuraillen ja kertaalleen ajateltuja ajatuksia uudelleen kerraten. Ajankäytön kanssa alan olla sinut vähitellen tai ainakin tiedän, että kyse on omasta selkärangasta ja valinnoista. Aina on aikaa sille, mitä pitää todella tärkeänä. Seuraava haasteeni on opetella olemaan läsnä. Keskittyä juuri siihen tekemiseen, lukemiseen, jutustelemiseen tai tapaamiseen, joka kulloinkin on meneillään eikä yrittää ratkoa seuraavan hetken murheita tai aiempia asioita samaan aikaan.

Läsnä oleminen onnistuu helpoiten lenkkipolulla tai jumpassa. Niinä hetkinä olen todella paikalla ja keskittynyt juuri siihen, mitä olen tekemässä. Lenkillä ajatukset harhailevat mutta niihin ei kiinnitä huomiota, mikään ei vaivaa vaan liukuu. Tossut lyövät rytmiä ja minä juoksen. On kuitenkin helppoa olla olematta siinä missä oikeasti on. Otan tietokoneen mukaan kokoukseen, hoidan samalla vähän sähköposteja, kirjoitan tekstejä valmiiksi ja kerron Facebookissa kaikille missä nyt juuri olen. Tekstailen, katson kelloa, mietin mitä kaikkea muuta voisi ja pitäisi tehdä tässä samalla. Enkä todellakaan ole ainoa.

Oheistekeminen ei aina ole vain pahasta. Usein asiaan keskittymistä jopa auttaa jos käsillä ja silmillä on jotain puuhaa. Pakota minut vain kuuntelemaan niin en ymmärrä mitään. En muista jälkeenpäin enkä pysty käsittelemään samalla tavalla kuin jos pystyn näkemään, tekemään tai vaikka vaan piirtämään vihon reunaan. Kuultu yhdistyy nähtyyn ja tehtyyn, jäsentyy oman kautta. Kun tekee muuta ja kuuntelee samalla, pysyy ajatus jostain syystä paremmin kasassa.

Haluaisin kuitenkin oppia olemaan paremmin läsnä. Olemaan piiloutumatta läppärin taakse ja kunnioittamaan sitä aikaa, jonka muut ovat minulle antaneet. Jos kuitenkin katseeni harhailee ja näpertelen jotain muistikirjassa tai koneella, on sekin merkki. Hyvän merkki. On tässä, ristiriitaa kerrakseen.

Paula

Tiskaamisesta

Aamulla lähdin lenkille musiikki korvissa, kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka kuitenkin oli sen verran syksyn pistelevä, että hihat teki mieli vetää sormien yli ja vauhti pitää tasaisen vauhdikkaana. Kuuntelin Cliftersiä, lauluja jotka ovat saaneet levätä aikansa. Juoksin Närhentien kautta ihan vaan huvikseni. Clifters loppui juuri kotipihassa. Ysärihenkinen verkkatakki oli jo liikaa. Puuskutusta. Hiljaisuutta. Ja aurinko vain paistoi.

Sisällä nostelin tavaroita paikoilleen. Pinosin kuluneiden viikkojen Aku Ankkoja ja mieleen tuli viime viikon sarjakuva Pelle Pelottomasta. Pelle Peloton keksi niin paljon Ankkalinnan asukkaiden elämää helpottavia keksintöjä, ettei Akunkaan tarvinnut käydä enää kuin 10 minuuttia päivässä töissä painamassa nappia. Roopen raha-asioita hoiti robotti eikä mikään pankkiholvi enää riittänyt. Ankkalinnalaisista tuli flegmaattisia, väsyneitä ja tylsistyneitä, koska elämä oli liian helppoa ja tekemisestä riisuttua.

Olen edennyt Kopomaan Leppoistamisen tekniikat -kirjassa noin sivulle 50. Ohuessa ja kapeassa kirjassa on vain 120 sivua. Aikamoinen saavutus siis. Tänä aikana meillä kotona on mm. hajonnut tiskikone. Hetken pähkäilyn ja keskustelun jälkeen heivasimme tiskikoneen pihalle eikä uutta ole tullut, ei enää tähän keittiöön, päätimme. Lupasin olla pääasiallinen tiskausvastaava ja niinpä olen jo monta viikkoa tiskannut käsin lähes joka päivä, joskus useamman kerran päivässä. Ei ollenkaan hullumpaa. Tiskaaminen on rauhoittava hengähdyshetki illan päätteeksi ja sopiva tapa jatkaa aamua aamukahvin jälkeen. Hetki aikaa miettiä, mitä seuraavaksi tekisi samalla kun kädet nauttivat lämpimästä vedestä ja keittiö siivoontuu silmälle mukavammaksi. Kopomaakin muuten ilmoittaa tiskaavansa käsin. On meitä sitten ainakin kaksi.

Käsitiskin ja leppoisan elämän puolesta,

Paula

Lähes valmis setti

Ilmoittauduin jokin aika sitten Päivölän Päiville. Piti osata samalla sanoa, mihin koulutukseen aikoo sunnuntaina mennä. Listassa oli paljon kaikenlaista ja yksi omituisuus, josta en oikein tiedä mitä se mahtaa tarkoittaa.

Jos sinä olisit ilmoittautunut settiin nimeltä "Yleinen elämänhallinta edistyneille" niin mitä odottaisit siellä käsiteltävän? Ihan vaan mielenkiinnosta... kyselen... että mitä mahtaa olla luvassa?

tack,

Iida

Kuka omistaa aikuiset?

Kävin eräänä iltana kiivasta keskustelua aikuisten omistamisesta ja aikuisuuden experteistä. Oli mielipiteitä ja mielipiteitä, tuskin yhtään väärää mutta erilaisia näkemyksiä samaan asiaan. Ytimessä taisi olla kysymys siitä, kenen asioita aikuisten asiat oikein ovat, kuka niitä ymmärtää ja vie eteenpäin, kuka osaa sanoa mitä lippukunnat tarvitsevat ja kenen tulisi tuntea aikuisuus läpikotaisin?

Sellaista vastausta, jonka ympärillä vallitsisi suuri yhteisymmärrys ja tyytyväinen hyminä ei ole olemassa. Asiaa on järjestötasolla lähdetty ratkaisemaan tänä vuonna pestaamalla kaksi aikuiskoordinaattoria, joiden asemapaikka on koulutusvaliokunta. Henkilökohtainen kokemukseni on kuitenkin osoittanut, että koulutusministeri ei ole se paras tyyppi piirissä kertomaan, mitä apuja piiri tai lippukunta aikuisasioissa tarvitsee. Koulutusministeri katsoo aikuisia koulutuksen kannalta, koulutuksen kohderyhmänä mutta ei omista aikuisuutta kokonaisuutena. Koulutusministerin maailmassa aikuiset ovat koulutettavia johtajia ja tuettavia luotseja.

Alueministerillä on toisenlainen näkökulma aikuisiin. Alueministerin maailmassa aikuiset ovat lippukuntien tekijöitä ja toimijoita, johtajia, keikka-apuja ja muita aikuisia siellä, missä pöhinä on suurinta. Alueministeri näkee aikuisasioissa ehkä erilaisia haasteita vaikka samat kysymykset tulisivatkin esiin sekä koulutuksen että aluetoiminnan kautta. Kuka osallistuu ja mihin? Saako pitää partiohuivia jos ei ole antanut lupausta? Onko aikuisen maksettava jäsenmaksu? Alueministerikö olisi sitten oikeampi osoite?

Aikuisuus tuntuu puhututtavan koko ajan enemmän. Tulee kutsuja aikuisiltoihin ja niitä suunnittelemaan, tietoa siitä, miten missäkin on aikuisuutta pohdittu ja mielipiteitä suuntaan sekä toiseen. Terkku-kursseja uusille aikuisille, partiovanhempia leireillä, pitkän linjan partiolaisia jotka eivät edes tajua olevansa yksi laji partion aikuisia. Yhtä asiaa kuitenkin pyöritän edelleen ees ja taas. Kuka omistaa aikuiset?

vasurilla, paremman partioaikuisuuden puolesta,

Paula

Lippukunnan sydän

Partiomaailmassa on yksi pesti ylitse muiden. Itse halusin sellaiseksi jo pienenä sudenpentuna, vaikka en varmaan ihan täysin ymmärtänyt mitä tyyppi oikeastaan teki. Mutta lippukunnanjohtajaksi olin ilmoittanut tähtääväni ja reilun kymmenen vuoden päästä sitä jo olinkin. Lpkj:n tehtävä on pesti, jossa edessä ja käsissä on kaikki. Harva homma on sen jälkeen ollut niin kokonaisvaltaisen innostavaa ja oman tuntuista alusta loppuun saakka. Lpkj:n pesti oli unelmaduunini, mun juttu.

Sen kummemmin ruotimatta miten kolmen vuoden taipaleesta selviydyin tai olin selviytymättä, yhden asia olen tajunnut vasta paljon jälkeenpäin. Miten paljon hyvää tai pahaa lippukunnanjohtaja voi halutessaan tai vahingossa saada aikaan. Yhtään lippukunnan muita johtajia väheksymättä olen sitä mieltä, että hyvä lpkj lisää lippukunnan menestystä vähintään potenssiin kolme. Asialla on tietysti toinenkin puolensa: jos lpkj ei piittaa tehtävistään tai vetää muun johtajiston yli aivan omaa linjaansa, on haittavaikutus koko lippukunnassa ainakin samoissa potensseissa jos ei enemmänkin.

Lippukunnanjohtaja on vaikuttaja, asioiden käynnistäjä ja joukkonsa tukipylväs. Lpkj:n mielipiteillä ja tahdolla on väliä. Mutta onko iällä väliä siinä, kuinka hyvä lpkj tehtävässään on? Virallisesti olen sitä mieltä, että iällä ei ole väliä ja kaiken ikäiset voivat pärjätä lpkjna oikeinkin hyvin. Sivulauseessa sanoisin kuitenkin, että enemmän on maailmassa nähty haasteita kun ns. oikeat aikuiset hoitavat lpkj:n hommia. Äläkä nyt hyökkää linjoja pitkin tänne, kyllä maailma on myös pullollaan loistavia lpkj-aikuisia. Aikuisaikuisilla on kokemukseni mukaan kuitenkin nuorempia aikuisia useammin kummallinen taipumus ehdottomuuteen ja yhden totuuden ajamiseen, jumittamiseen. Nuori lpkj on fleksiibelimpi, jaksaa ja pystyy osallistumaan ehkä enemmän ja hoitaa tehtävää hehkulla ja palolla.

Uskallan kirjoittaa näin, koska olen tavannut ja kouluttanut paljon lippukunnanjohtajia. Itse koen vahvasti, että en enää olisi sopiva lpkj:n vaativaan tehtävään. En jaksaisi enkä viitsisi. En enää antaisi sydäntäni ja sieluani niin täysillä kuin silloin joskus. Ehkä se on ikäsidonnaista, ehkä ei. Mene ja tiedä.

Hehkua ja paloa. Lpkj on lippukunnan sydän.

vasurilla,

Paula

Onks pakko jos ei haluu?

Elämässä on asioita, joita on pakko tehdä itse. Tällaisiksi laskisin syömisen, nukkumisen, peseytymisen ja sen sellaiset arkisen normaalit jutut, jotka pitävät meidän liikkeessä ja elossa. Lisäksi lienee suhteellisen pakollista maksaa veroja ja olla vähintään juuri ennen joulua oikein kiltti. Maailmaan mahtuu pakollisuuksien lisäksi myös liuta asioita, joita ei ole kai ihan pakko tehdä itse, mutta...kuitenkin.

Pohdin viikonloppuna mattojen pesemisen pakollisuutta. Meidän eteisenmattomme kulkivat viikon verran auton takakontissa kaverinaan pari harjaa ja pullo mäntysuopaa, koska emme ehtineet mattopyykille kun aurinko paistoi ja sateensattuessa ei huvittanut mennä. Männä lauantaina oli loistava matonpesusää, mutta niin oli myös loistava häälahjarahojensijoittamissää sekä syysvaatteidenostamisilma. Ensimmäisessä aktiviteetissa saimme tuloksia aikaiseksi, toisessa emme. Siitä sitten ehkä toinen postaus myöhemmällä.... Mietin päivällä ääneen paljonko mattojen vieminen pesulaan oikein maksaisi. Kuitenkin illalla kaikkien muiden puuhien sekä alkuillan torkkujen jälkeen lähdimme reippaasti autoilijamattojemme kanssa matonpesupaikalle ja jynssäsimme kaverit puhtaaksi.

Ei se mitenkään äärimmäisen epämiellyttävää ole. Haravointi on raivostuttavaa, imuroinnistakaan en niin diggaa mutta matonpesu on ihan ok. Mutta olisiko ihan oikeasti voinut viedä matot myös pesulaan? Olisinko leimautunut laiskaksi matonpesunhalveksijaksi, joka tuhlaa rahansa turhaan kun selviäisi mäntysuopapurkin hinnalla jos itse viitsisi vaivautua? Mietin myös muita vastaavia toimia, jotka kai kuuluu tehdä itse vaikka muitakin vaihtoehtoja on. Otetaan vaikka eräs yksin asuva tuttuni: ei lapsia, lemmikkejä eikä puolisoita ja silti hänen asuntonsa siivoaa siivooja. Eikä ole muka aikaa ottaa imuria esiin ja pitääkö sitä nyt olla elämän mahdollisimman helppoa? Tietääkseni tuttuni ei myöskään siivoa ennen kuin siivooja tulee vaan ihan rehdisti antaa asuntonsa pölypalleroineen kaikkineen toiselle kuurattavaksi. Onko sellainen nyt sitten mistään kotoisin?

Täytyykö joulukortit tehdä itse? Ovatko itseommellut verhot paremmat? Voiko villasukkia ostaa kaupasta? Kuka tunnustaa hankkivansa valmiiksi pilkottuja sipulikuutioita?

Iida

En kaipaa ketään

Kuuntelen pyykkikoneen ääntä, miten se ottaa vettä sisään ja kohta pyörii. Ees taas. Taas ees. Pyörii vinhemmin ja vinhemmin ja viemäristä kuuluu korahdus. Pian taas vettä sisään. Ees taas, taas, taas. Hämärän kodin äänet ovat minulle rakkaita. Askeleet keittiöstä olohuoneeseen. Valokatkaisijan ytimekäs nasahdus. Rapinaa. Ees taas. Pyykkikone pyörii.

On sellainen hetki, että en sormet eivät tottele kirjoittamaan siitä, mistä oli tarkoitus. Ei irtoa tekstiä partiosta eikä lippukunnista, ei aikuisista eikä mistään, mikä vaatii ajattelemista. Kirjoitan sanan. Toisen. Kai pyykkikoneen pyörimisen tuomia. Illan rauhassa mieleen nousee välähdyksiä töistä, miten niinkin naurettavalla erotuksella kuin 0,003€ voi olla merkitystä kun se kerrotaan riittävän monella ja riittävän monta kertaa. Miten yht´äkkiä asiat aukeavat ensin numeroiden kautta ennen kuin muu alkaa hahmottua.

On seesteinen hetki myrskyn jälkeen. Töissä uuden alku heti kun sai kotona uuden aloitettua. Nyt opetellaan, haistellaan ilmaa ja etsitään omia paikkoja. Tavaroita. Tartutaan toimeen. Asiat jatkuvat yöhön ja päivät venyvät iltaan. Niin paljon mielelle, ettei muuta meinaa mahtua.

Istun koneella ja tuijotan ruutua. Sanoja. Toisia. Taas välähdys. Antaa olla huomiseen. Pyykkikone kiihdyttää. En kaipaa ketään koska kaikki on tässä. Teetä.

Paula

Ohjeita työelämään

Olen nyt ollut viitisen vuotta saman työnantajan palveluksessa vaihtelevilla työsuhteilla ja alati muuttuvilla tehtävillä mutta kuitenkin jollain tavalla stabiilisti. Etenkin viimeisenä melkein kahtena vuotena olen ollut erityisen stabiili, samalla nimikkeellä vaikka tehtäväkenttä onkin muuttunut vähän väliä. Nykyinen firma on selvästi ensimmäinen oikea työpaikkani. Sieltä maksetaan palkkaa josta melkein kehtaisi puhua ääneen jos Suomessa olisi tapana puhua palkasta ääneen. Sieltä löytyy työpiste, jossa on minun nimeni ja kaiken lisäksi pääsen sinne sisälle mustalla läpyskällä silloin kun tahdon. Hurraa.

Töissä oleminen on varsin opettavaista ja aikaavievää puuhaa. Usein huomaa menevänsä sinne aamulla ja tulevansa illalla pois. On tosin myös niitä päiviä, jolloin menen aamulla ja tulen kohta pian pois, koska kalenterissa lukee "kampaaja" tai "kosmetologi". Joskus en mene ollenkaan, mutta ei puhuta niistä päivistä nyt. Viisi vuotta on kuitenkin pitkä aika näinkin pienen ihmisen elämässä (ikäni on vasta kaksinumeroinen joten se ei voi olla kovin suuri) ja olen mielestäni jo riittävän kokenut tieteenharjoittaja voidakseni avautua antamaan ohjeita perustuen siihen, mitä kaikkea olen töissä tähän mennessä oppinut.

1. Tarkista aina kenelle kaikille olet lähettämässä sähköpostia. Etenkin "Vastaa kaikille" -toiminto kommunikaattorista käytettynä on pahasta.

2. Pyri käyttämään kieltä, jota kaikki ymmärtävät eli sanoja, jotka tarkoittavat suunnilleen samaa asiaa sekä 80-luvulla että 50-luvulla syntyneille.

3. Vaikka laivan seminaariosaston neuvottelutilassa olisi kuinka mageat ympäripyörivät tuolit, harkitse kahdesti ennen kuin otat kengät pois jaloista ja ryhdyt pyörimään vuorotellen kumpaankin suuntaan polvet koukussa.

4. Jos esimiehesi esimies kehottaa sinua istumaan alas, hän ei luultavasti tarkoita, että istuisit hänen työpöytänsä kulmalle.

5. Ihan kaikille vieraannäköisille ihmisille huoneessa ei kannata ensimmäisenä rynnätä esittelemään itseään. Oikeasti. Ei vaan kannata.

Ehkä pelottavinta tässä on se, että uusin oivalluksista on viime viikolta. Pääsen kuitenkin edelleen työpaikan ovesta sisään. Ainakin toistaiseksi.

Iida

Leppoistaja

Viime viikon messuhulinat vaihtuivat tällä viikolla työhulinaan. Yht´äkkiä kaikki ovat palanneet lomilta ja aloitetaan alusta, suurin osa ihan konkreettisesti jostain täysin uudesta. Kuten myös. Kun ei vielä osaa mennä ajoissa nukkumaan vaan saunoo kymmenen jälkeen ja grillailee iltamyöhään, on aamuherääminen ja päivähereilläpysyminen aina jonkinmoinen suoritus. Samalla pitäisi oppia uusi elämä ja uusi tapa ajatella. Jos ennen oli 10, nyt on 1 000 000. Ja se mikä ennen oli 8000 on nyt 14.

Roikun kuitenkin kynsin hampain kiinni siinä Strömsössä, joka kerran on laskeutunut osaksemme. Jo aiemmin ymmärsin, että elämässä ei ole tolkkua jos ajanhallinnasta selviytyäkseen täytyy yhtä aikaa syödä iltapalajogurttia ja toisella kädellä tyhjentää tiskikonetta. En myöskään vie puhelinta makuuhuoneeseen kuin silloin, jos sitä välttämättä tarvitaan herätyskellona. Työsähköpostit ja kalenteri pysykööt poissa tyynyn viereltä.

Uskoisin, että meillä kotona on kaikki mahdollisuudet varsin miellyttävään Strömsö-elämään, kuten siipan bestman totesi: " Tämähän on kuin mökillä asuisi." Hiljaista ja rauhallista, puusauna pihalla ja sitä rataa. Uskon myös, että Strömsö ei tule ihan itsestään vaan sitä voi sopivilla tavoilla edistää. Uusin hankintani parempaan elämään on Timo Kopomaan kirja "Leppoistamisen tekniikat". Siitä on ollut suurta iloa jo nyt, vaikka en ole lukenut sanaakaan.

Tilasin kirjan viime viikon alussa ja se oli kolahtanut postiluukusta torstaina. Olin messureissussa mutta vastoin tapojani en pyytänyt miestä ottamaan sitä kotoa viikonlopun mökkimatkalle mukaan. Ehtiihän sitä myöhemminkin, mökillä on kiva veneillä ja grillailla. Sunnuntai-iltana kun tulimme kotiin, avasin paketin mutta kirja jäi pöydälle. On vähän myöhä, ei jaksa sykkiä. Maanantai-iltana myöhäisen saunan jälkeen meinasin repsahtaa. Monta päivää jo kulunut enkä ole saanut yhtään sivua luettua! Stressi! Harjasin hampaita netissä surffatessani ja yritin selailla samalla leppoistamisopusta mutta lopetin lyhyeen, koska toimintani oli varmasti leppoistamisajattelun vastaista. Sen jälkeen opus onkin ollut kiinni. Ehtiihän sitä.

Tosi hyvä kirja. Suosittelen.

Iida

Epilogi, osa 2

En olisi ikinä uskonut, että alttarilla seisominen voi tuntua niin hyvältä ja rauhalliselta. Mutta mikäpä siinä olisi ollessa, kun kaikki on enemmän kuin hyvin. Hymyilytti, nauratti ja kuvat kirkon ovelta saippuakuplien takaa ovat parhaimpia mitä meistä on otettu. Aurinkoa ja lämpöä, joka puolella.

Juhlat alkoivat, lipunnostoa ja jotain, mistä me emme tiedä juurikaan. Saapumisen jälkeen onnittelut, maljat, kuvia. Ihanasti ihmisiä juhlimassa meidän kanssamme! Puheita, monen sortin syötävää ja kakkubuffet, jossa toivottavasti oli jokaiselle jotakin. Ei heitelty kimppuja eikä sukkanauhoja, ei mitään sellaista tekemistä, mikä ei näyttäisi meiltä. Vähän häävisaa kuitenkin, kaiverruksista ja elämisestä yleensä. Lintulaulu. Valokuvia. Hauskaa!

Ilta oli täynnä puheensorinaa, jutustelua, kuulumisia, pienten vieraiden leikkiä, kaiken ikäisten tanssia. Ei juurikaan isoa ja järjestettyä, pieniä yllätyksiä ja puitteet, joissa monenikäiset näyttivät viihtyvän. Kaaso, bestman ja seremoniamestari pitivät huolta kaikesta ja ilta rullasi kuin itsestään. Grilli kuumeni mutta sadekuuro vei sen hetken. Bändi soitti, ilta tummui, avattiin uusi pullo kuohuvaa ja taas oli hetki aikaa jutella jonkun jos toisenkin kanssa.

Illasta tuli yö, juhlista jatkot ja aamuhämärissä hiivimme muutaman tunnin unille. Oli mukavaa herätä herran vierestä rouvana. On se mukavaa edelleen.


Prouva

Epilogi, osa 1

Iltaisin juuri ennen nukahtamista on tyhjä hetki. Lyhyt tai pitkä, mutta sellainen aika, jolloin voi ajatella ja suunnitella. Melkein vuoden ajan tuossa hetkessä elivät hääsuunnitelmat. Henkisinä muistiinpanoina, orastavina ajatuksina ja kuvina, joita näkee vain silmät kiinni. Viime aikoina näissä hetkissä on ollut tilaa. Häät meni jo.

Hääpäivä on varmasti ollut elämän tähänastisista päivistä onnellisimpia. Onnellisimpia siksi, että mitä pienempi on sitä, suurempaa onnea ja intoa tuntee enkä halua viedä pohjaa pois aiemmin eletyiltä onnellisilta päiviltä, joiden onni on voinut olla pienempää mutta pienelle kokijalleen kuitenkin suurempaa. Vaikka häitä edeltävänä iltapäivänä vielä kolmen aikaan seison työpaikallani odottamassa The Mekon saapumista ja olin vasta 15 minuuttia aikaisemmin saanut sormukset matkaani, rauhoittui kaikki lauantaiaamuksi. Lauantaiaamuksi, joka eteni meidän aurinkoiseksi hääpäiväksemme.

Kampaajalla ja meikissä, kaikessa rauhassa, tuli välillä mieleen mitä muutaman tunnin päästä tapahtuu ja silloin sydän teki loikan jos toisenkin. Aikaa kuitenkin oli eikä tarvinnut kiirehtiä. Kotona, ihan yksin, etsin vaatteet ja korut paikoilleen. Sulhanen kävi vielä hakemassa kakkubuffetin kakut sekä kukat kaupasta ja lähti sen jälkeen bestmanin matkassa hotellille. Kaason saapuessa skumppaa ja molempien mekot päälle. Kruunun kanssa sai vähän varoa. Ihmeen rauhallista ja seesteistä. Seremoniamestari piti naruja käsissä kirkolla, juhlapaikka oli viimeistelty aamulla eikä itse tarvinnut säätää mitään.

Ei mitään kiirettä kirkolle, sillä tilaisuus tuskin olisi alkanut ennen meitä. Silti perillä ennen sulhasta. Sakastissa viime hetken sopimisia, otetaankin pianolla ne Partiomessun kappaleet ja kyllä, kaaso laulaa ilman säestystä. Sukunimipolitiikka ja todistajat. Ja sitten suntion kanssa matkaan kirkon ovelle. Aurinko paistoi ja kaikki oli ihanasti, ei jännittänyt vaan odotti. Odotti saavansa ottaa kirkkokäytävän haltuun, odotti toisen tulevan vastaan ja ottavan kädestä kiinni. Odotti, että saa tahtoa.


Paula

Kukin tyylillään

Katsoin eilen (vatsalihasliikkeiden ja punnertamisen ohella muuten) sitä television sisustusohjelmaa, jossa stailataan asuntoja myyntikuntoon. Ohjelmaformaatista ja myyntitarkoituksiin stailaamisesta yleensä en oikein välitä, mutta jotain piti tuijottaa, jotta tuska ei olisi niin suurta. Yksi sisustajista halusi tuoda asuntoon lisää väriä, koska hänen mukaansa sieltä puuttui inhimillisyys. Toinen esitteli hyvin vaaleasävyisen ja hillityn, pikkuruutuja ja kapeaa raitaa sisältävän kokonaisuuden. Tykkäsin ensimmäisestä, toinen jätti kylmäksi. Kolmannen vaihtoehtoa en edes muista. Niin monta eri ehdotusta hoitaa homma kotiin.

Kukin taaplaa tyylillään kohti samoja tavoitteita niin partiossa kuin tuolla työmaallakin. Tyyleissä ja niiden tehokkuudessa, tilanteeseen sopivuudessa ja ympäristöystävällisyydessä vain on huimasti eroja. Vaikka ei olisi yhtä oikeaa tapaa hoitaa asioita niin ihan takuulla toiset keinot ovat sopivampia kuin toiset. Olen seurannut ja ihaillut muutamia lähiympäristön kollegoja sekä harrastus- että yritysmaailmassa ja koettanut parhaani mukaan oppia miten asia saadaan perille ja hommat tapahtumaan. Keväällä sain seurata kahta tehokasta tekijää tiukoissa tilanteissa. Molemmilla vankkaa tahtoa ja valmiutta sanoa, mutta tyyli oli täysin erilainen. Osittain varmaankin persoonasta johtuen, järjen ja tunteen tasapainosta, mutta uskoakseni kyse on myös opitusta ja koetusta. Tilannetajusta.

Näistä kahdesta voimahahmosta toinen esitti jatkuvasti samaa kysymystä, kyseenalaisti kerta toisensa jälkeen samat asiat väsymättä ja palolla. Kysymykset, asiat ja palo olivat ihan oikeita, mutta enemmän tehoa tuli toisesta suunnasta. Palo oli siellä enemmän järjen kuin tunteen paloa, kysymykset harkitumpia ja kyseenalaistaminen perusteltua. Osattiin argumentoida ja kiistettiin perusteiden kera ne asiat, joita kävi kiistäminen. Annettiin myös vastapuolelle tilaa ja arvoa, vaikka enempää ei olisi asioista voitu erimieltä olla.

Jotain tuon suuntaista toivon joskus oppivani. Tilannetajua ja ymmärrystä siitä, missä kohtaa juna milloinkin menee, mihin asioihin kannattaa vielä yrittää vaikuttaa ja toisaalta mistä räksyttäminen on ajanhukkaa. Aika haastavaa.

Julkista ja yksityistä arkea?

Neljä viikkoa ihanaa kesälomaa vei ajatukset pois ja muualle, keräämään aineistoa senkin uhalla, että blogi jää heitteille ja kukaan ei tätä enää koskaan palaa lukemaan. Mutta puolustuksen puheenvuorona todettakoon, että jos on lomansa aikana vain 5 yötä omassa kotona niin kovin suurta tekstintuottamista ei voida odottaa, ei kai edes niiltä, jotka kirjoittavat ihan vapaaehtoisesti ja joiden pää pursuaa potentiaalisia alkuja, loppuja ja aiheita, mutta missään kohtaa valveillaoloaikaa ei ole sellaista hetkeä jolloin voisi purkamisen ja pakkaamisen välillä istua alas antaakseen sormien tehdä tehtävänsä siinä näppiksellä ja ja ja ...

Loman aikana päässä on ehtinyt virrata monenmoista asiaa ja mietettä. Jotkut kävivät kertavisiitillä ja toiset tulivat uudestaan ja uudestaan. Näihin palataaan vielä, vaikkapa lippukunnanjohtajan mahdollisuuksiin käyttää silmitöntä valtaa lippukunnassaan tai ohjaamiseen ja tukeen partiossa. Aloitetaan siitä, mikä on minua lähinnä: julkinen vai yksityinen?

Piirin koulutusohjaajana ja järjestön aikuiskoordinaattorina en ole mikään varsinainen lavastara. Tekemiseni ja olemiseni eivät ole esissä jatkuvalla syötöllä eikä tarkoituskaan ole olla eturintamassa vaan työskennellä sivuverhoista käsin. Aiemmissa pesteissä olen usein ollut luontaisesti paljon enemmän esillä, marssimassa eturintamassa ja pitämässä meteliä. Tämä on sellainen paikka, jota partiossa tällä hetkellä myös haluan itselläni pitää, lavastaran päivät ovat ainakin toistaiseksi ohi. Samalla monet yksityiselämän asiat ovat tulleet yksityisemmiksi, koska ei enää hengaa samojen partiotyyppien kanssa samallalailla kuin ennen. Tuli löpistyä ja turistua, ei tule enää koska ei liikuta samoissa jengeissä. Samalla siviilielämästä on tullut muutenkin entistä tärkeämpää enkä edes halua, että kaikki tietävät kaikkea. Silti kirjoitan blogia ja päivitän Facebook-statustani.

Tässä kohtaa alkaa se vaikea osuus, vähän samaa juttua kuin olen ennenkin kirjoittanut. Missä kohtaa menee julkisen ja yksityisen raja ja miten sitä itse pystyy kontrolloimaan henkisesti ja konkretian tasolla? Kirjoitan blogia koska toivon jonkun sitä myös lukevan, kommentoivan ja saavan siitä jotain irti. Kirjoitan mun elämästä matkoineen, koteineen, harrastuksineen, juhlineen ja tapahtumineen mutta ketä ne kiinnostavat ja miksi? Samalla tuntuu, että pitäisi kirjoittaa vain yleistä eikä niin sydänverta tai henkilökohtaista, pitäisi pysyä tiukasti partiossa tai sellaisissa aiheissa eikä avata itseään.

Paluu arkeen on edessä viimeistään huomenaamulla kun leimaan "sisään". Millaisesta arjesta kirjoittaisin jatkossa niin, että se olisi minulle ja sinulle sopivaa?

Otsa mutrussa,

Iida

Häälaulu

Egotripin kanssa olen ajellut enemmän ympäri Suomea kuin kenenkään muun. Me laulamme kilpaa ja kaasutamme, ohi vaan ja humpsis. Ja taas laulamme, aurinko laskee ja punertaa taivaanrannassa. Väsyttää ihan pikkaisen ja takamuksessa tuntuu auton penkki. Huoltoasemat ja tienviitat vilahtavat ohi, vielä on matkaa ja tunteja. En voisi rakastaa enempää.

Olen opetellut lauluja ja lauluja, siinä auton ratissa, kelannut ees taas ja kuunnellut sanoja. Häälaulua nyt muun muassa, vaikka en toivokaan, että sitä kukaan meidän häissämme laulaisi. On se niin hauska, mutta toivonmukaan sulhasen ystävät eivät koe laulun sanomaa omakseen. Tykkään, että asiat otetaan rennosti, kuten maailmanloppu tai räjähtävät miehet tai se, kuinka senaatintorillekin pääsee jatkossa kun vaan sukeltaa.

Asioilla on tapana järjestyä, sellaisen ohjenuoran kanssa olen yrittänyt elää ja pärjännytkin ihan kohtalaisesti. Eräs takavuosien piirinjohtaja tosin kritisoi: ei voi vaan passiivisesti odottaa ja heittää hanskoja tiskiin! En sitä itse niin edes ajattele, että herran haltuun ja antaa olla. Ennemmin ottaisin leppoistamisen kannalta. Koska aina, ihan aina, asiat ovat järjestyneet jollain tavalla.

Tällä hetkellä aika moni häihin liittyvä asia odottaa järjestymistään. Ehkä ensisijaisesti odotan tietoa morsiuspuvusta, joka on mystisesti kadonnut Ruotsiin. Mutta en suostu panikoimaan, en sitten millään. Ähäskutti. Kyllä meistä Herra ja Rouva tulee kuitenkin, oli mekkoa tai ei.

Iida

Luotsivarkaus

Blogikirjoittamisessa yksi päälimmäisiä huomioitani on ollut, että jos ei mitään tapahdu, ei ole mitään kirjoitettavaa. Nerokasta. Jos on pelkkää Strömsöötä ja päivänpaistetta, nuukahtaa niin kirjoittaja kuin luultavasti myös yleisö. Vaikka uusi laskosverhomme (jonka muuten ompelin ihan itse) olisi omasta mielestäni mitä mainioin blgitekstin jos toisenkin aihe, niin haloo, ketä kiinnostaa.

Kun itse touhottaa ja töheltää ympäri maita ja mantuja, tulee matkan varrella kaikenlaista korvan taakse, muutakin kuin vaikkua. Toinen hyvä tapa kerätä aineistoa on jutella, meilailla ja olla ne samat korvat höröllään. Tämän tekstin aiheen Kimble on tarjoillut minulle ja kaikille muillekin jo aikoja sitten eikä kukaan ole toistaiseksi syöttiin tarttunut. On ryöstön aika, pöllin sun luotsiaiheen!

On noussut esiin kysymys siitä, mistä lippukunnassa toimiva aikuinen luotsi saa tukea ja tsemppiä toimintaansa. Mitä meillä on tarjota sille tärkeälle tyypille, joka hoitaa luotsin vastuullista tehtävää lippukunnan ytimessä? Ja ymmärtävätkö kaikki, että luotsi on jotain muuta kuin vartionjohtaja? En yhtään ihmettele, vaikka ihan jo roolin sisäistämisessä olisi jotain vaiheessa, koska on se aikalailla uudenlaista ajattelua. Luotsin luotsaaminen ja toisaalta luotsin luotsailu.

Kyse ei ehkä ole edes vain ja ainoastaan niistä, joilla on luotsin leima otsassa vaan laajemminkin niistä, jotka ovat aikuisia lippukunnassa. Pitäisikö olla tarjolla aikuisverkostoa? Luotsivihjareita? Aikuisretkiä? Aikuisten ohjelmaa? Luotsien tukiorganisaatio? Olisi aika älähtää. Millaista tukea ja huomaamista luotsi kaipaa?

luotaamassa luotsimaailmassa,

Paula

Ko-Gi kateus!

Vihertää, mitä lähemmäs kesä tulee. Kilpaa koivujen ja ruohon kanssa, suu mutrullaan ja otsa kurtussa, koska tänäkin kesänä tulee taas tapahtumaan mageita juttuja, joihin minä en pääse mukaan! Onko tämä nyt lainkaan sallittua, kysyn vaan, että siellä ne aikuiset pitävät partiohauskaa keskenään eikä minua ole kutsuttu mukaan. Pöfff.

Ko-Gi on ollut omalla partiopolullani yksi mageimmista kokemuksista. Kuka se olikaan, kun Mikan mukaan sanoi kokemuksen olevan "Kuin uskoon tulis". Jos siis hurahtaa lintuiluun niin kuin moni hurahtaa. Ko-Gi koulutus perinteineen (niistä sen enempää paljastamatta) ovat yksi elävä esimerkki siitä, mitä partio tarjoaa aikuisille ja mitä moni aikuinen partiossa tarvitsee. Toimintaa aikuisryhmässä, koulutusta, motivaatiota vertaisistaan ja omaa kivaa, omaan jengiin kuulumista.

Ei mene montaa viikkoa kun kesän ensimmäinen untuvikkolauma valtaa Poukaman, pesiytyy samoille paikoille kuin jo monet pesueet heitä ennen ja viettää 9 leirivuorokautta yhdessä, yksin, poissa kaikesta ja silti kaiken keskellä. Ei tässä kohtaa voi olla muuta kuin positiivisesti kateellinen kaikille niille, joilla on edessään Ko-Gi -kokemus untuvikkona tai Palokärkenä.

Leppoisia lentopyrähdyksiä ja alttiutta hurahtamiseen. Löydä sisäinen lintusi!

Närhi Neiti -89

Aika kärpäsiä

Olen kadottanut noin kolme kuukautta johonkin tai ainakin kaksi. Tuokaa maaliskuu ja huhtikuu takaisin, sillä viimeksi kun kunnolla ajattelin, oli häihin aikaa kolme kuukautta ja nyt olen ollut huomaavinani, että kuukausista ei enää puhuta. Puhutaan viikoista, pian kai päivistä ja jossain kohtaa varmaankin tunneista. Jännittää vähän ja odottaa paljon. Pelkkää elämää edessä!

Joka päivä mietimme ja puhumme hääasioita, plaseerausta ja aikatauluja, kaikenlaista, minkä soisi olevan kunnossa ennen hääpäivän aamua. Mekko on vielä matkalla ja kengät jossain kaupassa, kimpusta ei tiedä kukaan mitään ja sormus on ostamatta. Ei kuitenkaan minkään sortin paniikkia suuntaan eikä toiseen vaan vain ihanaa aikaa yhteisen suuren juhlan kynnyksellä. Laav.

Eilen pidimme palaveria aikatauluista ja tekemisistä seremoniamestarin, kaason ja bestmanin kanssa. Tänään olimme kummipoikamme ristiäisissä. On oikeasti aika mieletön fiilis, että ympärillä on niin paljon hyviä ja ihania ihmisiä, jotka ovat osa meidän elämäämme ja joiden elämässä meillä on osansa. Auttavista käsistä ei tunnu olevan puutetta kun pitää miettiä, miten hääpaikka saadaan järjestykseen ajoissa tai mistä löytyy riittävä määrä kuusenjalkoja juhlapaikalle. Aika vaan on sellainen juttu, että se kiitää ja liitää eteenpäin niin ettei aina ehdi mukaan. Ihania hetkiä kuitenkin, koko viikonloppu täynnä. Niin monta hyvää tyyppiä, niin vähän aikaa.

Time flies - aika kärpäsiä. Kohta ollaan Herra ja Rouva. Bileet!

Paula

Instant trust

Meillä on tapana sanoa, että suuri yleisö ei oikeasti tiedä, mitä partiossa tehdään. Että mielikuvat partiosta ovat vääriä, vanhanaikaisia ja pölyttyneitä. Opin viime viikolla parikin tapaa, miten juuri näistä suuren yleisön mielikuvista saadaan irti meidän vahvuutemme, markkinointivalttimme ja sellainen viesti, joka on vastaanottajallekin kiinnostava. Ei aina tarvitse kaikkea muuttaa, riittää kun osaa paketoida ja vahvistaa oikealla tavalla.

Viimeisimmällä partioreissulla Growth Networkissa yksi tanskalainen varsin uusi partiolainen ideoi tuotteen nimeltä Instant trust. Luottamus on varmasti yksi sellainen piirre, joka kaikkein useimmin partiolaisiin yhdistetään. Miksei tätä nykymaailmassa erittäin positiivisena pidettyä piirrettä voitaisi vain vahvistaa? Voitaisiin myydä vaikka pikakahvia erilaisilla partiota kuvaavilla etiketeillä. Instant trust, partiolaiseen voi luottaa. Toinen esimerkki samanlaisesta ajattelusta on norjalaisten markkinointikampanja. Jos kerran partiolaiset ovat ihmisten mielestä paljon metsässä ja eksyksissä, miksi sitä viestiä ei vahvisteta? ”Oletko joskus eksynyt metsään? Mikset menisi uudestaan” Ta-daa!

On enemmän kuin järkevää, oikein ja kohtuullista, että hyvistä ja todellisista asioista pidetään kiinni samalla kun vääriä tai epämieluisia yritetään muuttaa. Pitäisi kuitenkin luvata vain sellaista mitä oikeasti pystytään toimittamaan. Elää partiota todeksi yhä uudelleen ja viestiä siitä. Ei siihen sen kummempaa tarvita. Ei pidä luvata extremeä, jos todellisuus on koloiltoja askarteluharjoitusten parissa. Mutta kannattaa kertoa vesisateesta ja reiästä laavun katossa, retkestä kaatopaikalle ja oman porukan nyyttäreistä.

Palanut makkara on partion makuinen viesti. Ottaisivatkohan ne Norjassa jäseneksi?

Iida

Ozzy ja Charles

Arvatkaapa mikä on partion simppelein porukka hanskattavaksi? Massaa riittää ja ilmeisesti homogeenista sellaista. Ei ryhmiä, ei ohjelmaa, ei ikäkausien erityispiirteitä vaan pelkkää voimaa! Niinpä niin, aikuisiahan ne ovat, ne yli 22-vuotiaat ikäkausista uloskasvaneet. Pirulaiset.

On ehkä jopa hieman säälittävää, että edelleenkään emme ole kunnolla pystyneet määrittämään tätä yli 22-vuotiaiden alati kasvavaa jengiä mitenkään sen tarkemmin. Eikä tuo alati kasvava ole edes mikään vitsi: partiossa se kasvava ikäryhmä ovat juuri yli 22-vuotiaat ja etenkin yli 29-vuotiaat. Mutta kasvoi tai ei, kaikkihan ne ovat samaa sakkia, samanlaisilla tehtävillä ja samalaisilla rooleilla. I´ll be there for you, sinä 7-22 -vuotias ihmislapsi.

Ajatteleppa omalle kohdallesi. Kuinka samanlaisia 30-vuotias, 40-vuotias ja 60-vuotias aikuispartiolainen ihan oikeasti ovat? Elämäntilanteet ovat mitä luultavimmin täysin erilaisia ja kokemusta karttunut kovin eri määrä. Voitaisiinko aikuisia siis yrittää jaotella iän mukaan nuorempiin aikuisiin, aikuisiin aikuisiin ja vähän vanhempiin aikuisiin? Joskus kun mummoilla vielä oli esiliina, kureliivit ja harmaat kiharat hiukset näin olisi varmasti voitu tehdä. Saman sukupolven ihmisten elämä oli aika pitkälti samantyyppistä.

Eipä ole enää. Aikuisuudessa tunnistetaan nykyään elämänvaiheita, jotka eivät ole sidottuja ikään oikein millään tavalla. Vakiintumisen vaihe voi olla koska vain tai sitten jo toiseen kertaan. Madonnalla on menossa jonkinlainen toinen nuoruus eikä hän ole 5kymmpisten joukossa suinkaan yksin. Tai mietipä vaikka Ozzy Osbournea ja Prinssi Charlesia. Samanikäisiä heppuja, elämissä on jotain pientä eroa.

Väittäisin, että aikuisia ei partiossakaan voi pistää lokeroihin iän mukaan vaan perusteet täytyy löytää muualta. Paras ratkaisuni toistaiseksi olisi etsiä ja niputtaa niitä syitä, miksi aikuinen on partiossa. Mun motiivit ja sun motiivit, joiden pohjalta voidaan tarjota sellaista partiota, joka tukee tekemistä, jaksamista ja sitä kipinää mikä silmiin syttyy kun oikein osuu.

Kipinöiden.

Iida

Portti A22

” Keitä ovat ne ihmiset, joita lentokentillä kuulutellaan? Ne, joiden pitäisi olla portilla A22 mutta eivät ole? Ovatko he ylipäätään kuulemassa kun heitä huudellaan ja maanitellaan esiin kuin eksyneitä maalaisserkkuja?”

Finnairin bluewings lehti alkaa olla niiden lehtien joukossa, joista jokainen numero tulee luettua suh-teellisen tarkkaan. En lennä paljoa, mutta riittävästi, jotta lehti kuluu käsissä ja turhauttaa jos samaa numeroa pitää useamman kerran selata ja koettaa etsiä jotain lukematonta. Yllä oleva on uusimman bluewingsin matkanovellin alku, Petri Tammisen kirjoittamaa tekstiä. Tekstiä, jonka olisi toivonut jat-kuvan vielä seuraavalla sivulla, ja seuraavalla, ja vielä seuraavalla. Ihailin sanoja ja kerronnan kulkua. Olisin toivonut omakseni. Toinen meistä on kirjailija.

Pidän lentokentistä mennen tullen ja haluan tulla niille ajoissa, vähän viettämään aikaa. Poikkeuksena aikaiset aamulennot, jolloin kenttä ei vielä ole hereillä edes sen vertaa kuin me armoitetut matkustajat. Silloin ajan autoni sinne minne aina, kävelen siitä mistä aina, turvatarkastelutan itseni kuten aina, ja kurvaan kahvilaan kuten aina. Ja heräilen joskus tämän jälkeen. Mutta päiväsaikaan lentokenttä on mitä mukavin paikka viettää aikaa itsensä kanssa, passi ja hammasharja repussa ja jonkinlainen lipun tapainen kännykässä. Tänään lähdin portilta 23 joten vierestä vietiin eikä edes kuulutettu. Mutta olisi voitu, sillä olisi ollut tilaisuus unohtaa itseäni naistenhuoneeseen lataamaan kännykkää ja kiroamaan kampaajan puutetta. Tyvikasvu on naisen pahimpia vihollisia.

Jos mennen pidän omastamme niin tullen on ihanaa vieraalla kentällä. Ihmisiä ja erilaista katseltavaa. Takana on luultavasti jotain koettua ja kotikentällä maailma odottamassa. Ehkä matkustaminen on juuri silloin parhaimmillaan, kun on riemullista sekä lähteä että palata.

Nyt on jo ilta, pimeää ja tummaa, täällä jossain Tanskassa. Huomenna jossain alkaa työpäivä. Yli-huomenna jossain alkaa viikonloppu. En mene portille ennen sunnuntaita.

Paula

Isot tytöt eivät niiaa

Minut on opetettu pienenä niiaamaan nätisti. Se on hyvää käytöstä ja kohteliasta ja kuuluu pienten tyttöjen säyseään olemiseen. Ja sellainen minä olin, kauhean pitkämielinen ja kiltti, jaksoin istua mummokerhoissa ja VR:n eläkeläisten kansantanssiryhmän harjoituksissa enkä koskaan ollut häiriöksi tai haitaksi. Isoäitini kuljetti minua mukanaan ja minä vain olin, tosin kiltisti ja tyytyväisenä.

Niiasin kun opettaja antoi jouluisin ja keväisin todistuksen. Niiasin musiikkiopiston lavalla ennen kuin esitin Kimmon kanssa nokkahuilulla Kevätlaulua. Diidiidiidiiiii. Diidiidiidiii. Diidiidiidii-dididii. Niiasin ja niiasin ja niiasin. Viimeksi muistan ihan varmasti niianneeni kun sain todistuksen kouraan kauppakorkeasta mutta eilen en enää niiannut. The end of an era?

Tiesin, että illan tilaisuudessa on sellainen hetki, jolloin minä nousen lavalle, kävelen ministerin ja joidenkin muiden luo, otan kunniakirjan ja kättelen ihmisiä. Iltapäivällä kesken esitysten jäin miettimään, tuleeko siinä tilanteessa niiata, kumartaa vai tehdä jotain ihan muuta. Tunnollisena niiaajana olisi se tuntunut luontevalta mutta samalla liian lapselliselta ja epäaikuismaiselta. Sentään ministeri ja kaikkea. Ja minullakin jakkua ja beige-mustaa, sellaisia vakavasti otettavien aikuisten vaatteita.

Pohdin asiaa aikani ja päätin olla niiaamatta. Tuntui vähän surulliselta, että olisi joutunut sellaiseen elämään, jossa on niin iso tyttö, ettei lavalla voi enää niiata. Hymyillään vaan ja hieman nyökätään, katsotaan silmiin ja puristetaan kevyesti kättä. Tänään sain valokuvia tilaisuudesta. Näytin eriltä, hiukset auki ja beige-mustassa.

Ehkä sittenkin olisi voinut niiata. Ei kai niin iso ole koskaan.

Iida

Ajan kanssa ei satu

Kun olin pieni, luulin ruuanlaiton olevan jotain erityisen vaikeaa ja työlästä. Ehkä siksi, että äitini teki sitä pikkukoulun keittiössä työkseen ja työ oli selvästi raskasta. Äidin kädet tuoksuivat aina sipulille ja joskus viikonloppuisinkin kävimme koululla, en oikein tiedä miksi, mutta siellä oli piano, liikuntasali ja näytelmävarasto joten minua ei haitannut yhtään. Kunhan uskalsin pimeällä käytävällä mennä täytettyjen eläinten ohi, muuten ajanvietteeksi jäi vain piano. Nyt isompana moni muukin asia on tuntunut työläältä ja ikävältä, mutta pakolliselta. Sattuu, missä välissä, ei koskaan. Ja kohta ei enää edes muista, koska matot on pesty viimeksi.

Neljän kuukauden koeaika elämää uuden tyyppisellä painotuksella alkaa olla takana. Ajan kanssa olen huomannut uusia asioita, jotka eivät enää satu. Ikkunoiden pesu, ex tempore metsäretket, siviilimenot arki-iltoina, verhojen vaihtaminen tai ruokakaupassa käynti kävellen ja parin mutkan kautta. Ei ole enää sellaista jatkuvaa sisäistä kiirettä, joka laittaisi valitsemaan aina sen nopeimman ja yksinkertaisimman tavan, jotta aikaa säästyy tietokoneen ääreen tai kokoushuoneisiin. Itsekkäästi raivaan viikonlopuista tyhjiä niin pitkälle kuin se on mahdollista. Kesäkuussa aion priorisoida hääjärjestelyjä partioviikonlopun päälle, vaikka jälkimmäistä kuinka suositeltaisiin. Minä suosittelen itselleni hääjärjestelyjä. Ähäskutti.

Edelleen minulta kysytään päivänpolttavista piiripartioasioista tai oletetaan, että oikeasti tietäisin jostain jotain. Ei se haittaa vaan muistuttaa siitä, että on ollut oikeasti tekemässä joskus jotain mageeta. Mutta ette usko miten mageeta on elää nyt sellaista vaihetta elämässä, että ajatus mullanvaihtamisesta kasveille tai pihakalusteiden pesemisestä ei vihlo! Että puhelin ei soi neljään päivään ja sähköpostitulvan kanssakin pystyy elämään. Partio on rajattu omaan karsinaansa eikä oma riittämättömyys enää satu.

Halleluja.

Paula

Lopeta ajoissa aikuinen

Partioviikon kunniaksi aion kirjoittaa siitä, koska aikuisen olisi suotuisaa lopettaa partiossa. Partio on tarkoitettu lapsille ja nuorille eikä aikuinen kuulu partion kohderyhmään. Aikuisen tehtävä on tukea ja mahdollistaa, ei toimia itsensä hauskuuttamiseksi eikä muita aikuisia varten tai olla vain jäsenlistan täytteenä. Valitettavasti tällaisia aikuisia on partiossa edelleen jäljellä. Meillä roikkuu matkassa väkeä, jota ei näy eikä kuulu tai joiden pääasiallinen tarkoitus on pitää kivaa itse. Hypätkää ihmiset pois ajoissa. Täällä ei ole teille enää mitään nähtävää.

Jos ainoa tapa toimia partiossa on käydä entisellä porukalla talvikisoissa kerran vuodessa tai koota oma vartio vuosikymmenten takaa joka kesä mökkireissulle, niin onko se oikeasti ok? Miten tällainen aikuisten keskinäinen kiva edistää ja tukee lapsen ja nuoren kasvua ja partio-ohjelman toteutumista kohdeikäryhmässä? Ehkä olisi oikeasti vaan reilumpaa erota partiosta siinä vaiheessa kun viiva omasta partiotekemisestä sinne oikeaan kontaktipintaan alkaa olla niin pitkä ja syheröinen, ettei pysty enää itselleenkään perustelemaan partiojohtajana olemisensa oikeutusta.

Hetkinen. Onko siis niin, että partiossa ei oikeastaan ole tarkoitus olla jäsenenä aina? Loppuuko partiolaisuuteni tai partiojohtajuuteni ihan hyvään saumaan ja oikeista syistä, jos jätän ensi vuoden jäsenmaksun maksamatta koska minulla ei ole enää mitään varsinaista tehtävää? Tai jos totean, että partiossa jäsenenä olemiseni ei hyödytä yhtäkään 7-22 vuotiasta edes välillisenvälillisenvälillisesti ja eroan koko puljusta. Eikö se olisi jollain tavalla aika suoraselkäinen ratkaisu? Tulin, näin ja annoin kaikkeni, mutta tämä ei ole se paikka, jonne jäädään viettämään eläkepäiviä ja kahvittelemaan vanhojen partiokavereiden kanssa muuten vaan.

Olisiko niin, että aikuisena partiossa ei saa vain olla. Että pelkkä hengaaminen omaksi iloksi on kiellettyä. Pitkän päivätyön tehneeni voisi siis vain poistua takavasemmalle ja etsiä lepokodin jostain muualta. Jostain, missä voi olla itselleen.

Iida

100% ja ilolla

Tähdet saavat minun puolestani tanssia vaikka joka ilta, en ihan hirmuisesti jaksa heistä innostua. Sen verran olen kuitenkin kärryillä, että tiedän päälimmäiset juonenkäänteet ja puheenaiheet. Jos ei muuten niin iltapäivälehdet työpaikan kahvipöydällä pitävät siitä huolen ja työkaverit täydentävät tarvittaessa. Lehdessä oli joskus aika alkuvaiheessa kisoja Wilsonin haastattelu, josta huokui sama positiivisuus ja kupliva into kuin mitä mies on täynnä televisioruudussakin. Wilson sanoi oppineensa jo pienenä, että kaikki mitä tekee, pitää tehdä sataprosenttisesti mutta ilon kautta.

Olin tänään asiakaspäivässä asiakkaana, nököttämässä auditorion penkkirivistössä ja imemässä itseeni vaikutteita samalla kun kommunikaattori hoiti työasioita ja kahvitauot menivät soitellessa. Ah tätä mobiilia maailmaa. Osa aiheista, kuten vodkat ja liköörit, eivät minua ammatillisesti juuri koskettaneet ja silloin ajatus harhaili entisestään. Keskityin seuraamaan esiintyjiä ja heidän selviytymistään haastavasta tilasta ja katsojista.

Tilaisuuden alku antoi odottaa paljon. Katsoimme pätkän Madagaskar-elokuvaa ja sen jälkeen toimitusjohtaja tervehti. Oli mukavan odottavainen olo. Päivän mittaa tästä fiiliksestä tultiin hieman alas, vaikka joukossa oli hyviäkin esiintyjiä. Ei ollut enää ihan niin railakasta ja tarttuvaa kuin Madagaskarilla. Minulle päivän tärkein esitys sisällöllisesti oli trendikatsaus, jota piti asiaan selvästi vihkiytynyt ihminen. Mutta miten paljon tehoa esityksestä veikään puhujan olemus! Mustat housut, valkoinen kaulupaita, musta jakku ja suupielet alassuin. Hei vaan, hautajaisväki. Satasella ja ilon kautta olisi kai jotain mitä ei-Wilsonitkin voisivat opetella.

Illalla kävin moikkaamassa pientä elämää ja uusia vanhempia. Siellä jos jossain leijui se satanen ja suunnaton ilo ja maailma tuntui tiivistyneen yhteen huoneeseen.

Iida

Sopivan avautumisen laajuudesta

Jos työpaikalla kysyttäisiin minkälainen työkaveri olen olisivat vastaukset luultavasti jotain sellaista, että en ole koskaan paikalla, en käy yhtä aikaa kahvilla enkä syömässä, istun työpisteessäni kulmat kurtussa enkä osallistu yleiseen työpaikkakeskusteluun juurikaan mistään aiheesta. Hyvinä päivinä saatan moikata. Sellainen umpimielinen jurottaja, niinä harvoina hetkinä kun toimistolla sattuu olemaan.

Myönnetään, en varmastikaan ole mikään avokonttorin ilopilleri edes silloin kun joskus olen siellä saakka. Työviikkoja leimaa tällä hetkellä reissaaminen, lisäksi teen etätöitä kotoa ja töitä toiselta toimipaikalta, joten en todella ole pääkonttuurilla kuin silloin kun on pakko, keskimäärin jokusen päivän viikossa. Ja kun olen siellä, uppuodun helposti tekemiseen niin autuaasti, että kahvikutsut kaikuvat kuuroille korville (jos niitä enää edes saan) ja MP3 soitin suodattaa kaiken muun metelin ulkopuolelle. Jos yritän tähdätä iltapäiväkahville samaan aikaan kuin muut, käy usein niin, että aloitan ihan vähän selvittämään jotain asiaa ja huomaan tunnin päästä unohtaneeni kahvihetken.

Tämä on selkeästi sellainen asia, jossa pitäisi tsempata. Töissä kuuluu vähän avautua ja olla avoin myös muiden elämille. Mutta ei liikaa, sillälailla sopivasti. Olisi hyvä pystyä vähän enemmän jakamaan ja ottamaan vastaan. Auttaisi, jos muutkin tietäisivät mitä juuri nyt on meneillään, etenkin jos se vaikuttaa jotenkin omaan tekemiseen työpaikalla. Auttaisi, jos itse ymmärtäisi muiden erilaisia toimintatapoja ja työrytmiä vähän paremmin mutta jos pitää opetella vain havainnoimalla, on se pitkä tie. Pari sanaa tai kokonainen lause veisivät jo eteenpäin. Jurottajankin.

Hassu

Hengetön minä

Avoimen blogin kirjoittaminen, Facebook profiili ja netti yleensäkin avaavat elämää muille enemmän kuin ehkä haluaisikaan. Vaikka valinnat ovat omia, hätkähdin silti sitä, miten julkista ja avointa elämästä voi näiden vempainten takia tulla. Kerron vain mitä haluan, mutta netissä on paljon sellaista minuun liittyvää sisältöä, jota en pysty kontrolloimaan. Jos tietää minusta riittävästi taustaa, pystyy Googlen avulla seuraamaan yllättävän hyvin. Elämään mun elämään. Ihan kuin tuntisi paremminkin.

Heräsin tähän ajatukseen alkuvuodesta kun huomasin ihan käytännön kokemuksesta, miten pelkästään netin avulla minua ja elämääni on pystytty seuraamaan sivusta. Miten mitättömistäkin merkinnöistä siellä täällä oli saatu kasaan kokonaisuus. Vähän tulkintaa ja vanhoja asioita niin olin alkanut elää ihmiselle, joka ei oikeasti ole missään lähellä. Kun kuunteli tarinaa itsestään tuntui se hengettömältä ja vähän vääristyneeltä mutta kuitenkin pelottavan todelta. Tunnistin vaiheita, tapahtumia ja tekemisiä, mutta isoja osia puuttui, syitä ja seurauksia. Ilmaan piirtyi hahmo, jossa oli jotain tuttua mutta joka en ollut kuitenkaan ihan minä.

Säihkähdin, rajasin Facebook profiilini näkymistä, Googletin itseäni ja tarkastelin, mitä minusta voikaan saada kasaan. Blogin kirjoittaminen ei ainakaan edistä anonyymiutta netissä vaikka en tiedäkään, tietääkö minut koonnut henkilö blogin olemassa olosta. En tiedä, onko säikähdyksellä minkäänlaisia vaikutuksia bloggaamiseen mutta muuhun nettikäyttäytymiseen kyllä. Olen varovaisempi.

En halua tulla kerätyksi netistä. En halua elää puolikuvitteellisena ja muistoihin tuettuna hahmona kenenkään päässä. Haluan elää.

Paula

Häähirviö

Seisoin keskiviikkona tunnin Akateemisen kirjakaupan alakerrassa, paperiosastolla, ja aloin vähitellen ymmärtää miten morsiamista tulee hirviöitä. Olen varma, että myyjät hymyilivät tietäväisinä toisilleen: tuossa on nyt taas sellainen. Tunnistavat varmasti tapauksen, jossa naisihminen kävelee kolmen eri paperihyllyn väliä jokin värimalli kädessään ja yrittää mätsätä kuorta, kartonkia ja paperia. Kävelee, soittaa sulhaselle ja tarkistaa minkä paksuinen kartonki menee printteristä läpi. Kävelee taas, toiseen suuntaan, kirjekuori kädessä ja yrittää saada kaikki osat sopimaan toisiinsa. Kaivaa esiin vielä postimerkin, siinä on pinkkiä ja turkoosia. Uusi kierros toiseen suuntaan. Uusi puhelu.

Olen tähän mennessä ollut ehdottomasti sitä mieltä, että häistä ei oteta turhaa stressiä. Turhan stressin määritelmä joutui kuitenkin viikolla koville, kun hortoilin siellä paperiosastolla. Enkä takuulla ole ainoa, ensimmäinen tai viimeinen morsian, joka on jo kertaalleen ostanut korttikartongit yhdessä siipan kanssa, kunnes huomattiin, että eri reissulla ostetut kuoret eivät näytäkään sopivan kartonkeihin ja ovat itse asiassa kivemman näköiset ja joihin (siis kuoriin) sitten lähdetään etsimään uusia kartonkeja sekä kirjepaperia, jotta kutsun kokonaisuus olisi harmoninen ja silmää miellyttävä.

Miksi, oi miksi, tästäkin tuli hetkellisesti näin hankalaa? Onko sillä oikeasti väliä, miten postimerkki sopii korttiin tai kuori liitekirjeeseen? No, riippuu siitä keneltä kysytään ja miten asiaa ajattelee. Naimisiin menemisen kannalta sillä ei ole mitään väliä. Jos postimerkin ja kutsukortin saumaton liitto olisi toimivan avioliiton salaisuus, perustaisin avioliittoneuvonnan hääpareille ja tienaisin omaisuuden. Arvostan kuitenkin itse kokonaisuuksia, sitä että asiat on mietitty loppuun saakka mutta rennosti, ilman turhaa pingotusta. Keskiviikko meinasi mennä pingotuksen piikkiin mutta onneksi tilanne tuntui ohimenevältä.

Ei tullut turkoosia korttipohjaa vaikka sellainen olisi ollut ihku. Tuli jotain muuta ja Tiimarista vähän päälle. Kutsut on tarkoitus askarrellapaskarrella huomisen aikana loppuun, joten sen jälkeen tiedetään miten kävi. Mallikutsu näyttää ainakin ihan kivalta. Meidän näköiseltä ja viihtyisältä. Ja jos nyt kaikki linjat eivät ole tapettiveitsen jäljiltä ihan priimoja tai liima näkyy liimatun alta, niin ei oteta siitä mitään stressiä, sillä häiden tarkoitus kokonaisuutena on kai jotain ihan muuta, kuin saada aikaan mahdollisimman näyttävä show tilpehööreineen ja rimpsuttimineen.

Kaikkein mageinta on kuitenkin olla me.

Iida Höpsytin-Huijuska

Laatuaikuiset

Olen näinä yötyötunteina purkanut sähköpostejani ja tehnyt niiden edellyttämiä toimia parhaani mukaan. Olen luonut Doodleja muutaman, lähettänyt materiaaleja eteenpäin ja suunnitellut uusia settejä tuleviin tapahtumiin. Olen tutustunut YK:n onlinevapaaehtoissivustoon ja luetteloon WAGGGSin sähköisistä materiaaleista sekä yrittänyt pysyä kärryillä siitä, mitä palaveriaikoja olen ristiin ja päällekkäin kenellekin ehdotellut. Voi voi. Tästä tulee itku. Kalenteri lainehtii loppukevääksi kasautuneiden työmatkojen väliin ujutettuja partioasioita tulvatilanteeksi asti. Työmatkojen paras puoli on nykyään se, että siellä voi nukkua pitkiä öitä.

Sähköpostien joukosta löytyi ilmeisen retoriseksi tarkoitettu kysymys, joka ei antanut ohittaa itseään ihan noin vaan. Vastaushan nyt on ihan selvä, mutta silti tuntui, että sen jäsentäminen veisi aikaa. En halua ajatella enkä pohdiskella, mutta en voi myöskään siirtää meiliä arkistoon jos en mutustele sitä ja saa nielaistua jonkinlaisena kappaleena. Kysymys siis kuuluu: kuinka todennetaan, että aikuiset lisäävät lippukunnassa toiminnan laatua?

Sanopa se? Sankari?

Paula

Karjalaiset venttiilit

Päivä päivältä ja puuha puuhalta ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun minusta tulee herran prouva ja sitä myötä kunniallinen nainen. Tämä tietysti sillä oletuksella, että oikeassa kohtaa tahdotaan eikä seurakunnasta kellään ole mitään sitä vastaan. Häämatka on varattu ja viime viikolla kun itse olin työmatkalla oli kotiin ilmestynyt jo oikeanlaisia matkaoppaita, sopivat kirjekuoret, postimerkit ja vähän jotain muuta pientä kutsuja varten. Osoitelista on olemassa mutta kutsutekstien kirjoittaminen on vaiheessa. Tähän tämä sitten varmaan kariutuu. Morsian nyyhkii jo pelkästään sopivaa runoa tai mietelausetta etsittäessä.

Kahvitauolla töissä tuli erään kerran puheeksi se, miten kukin meistä herkistä naisihmisistä on saanut itsensä hillittyä omana hääpäivänään. Kun on karjalaisilla venttiileillä varustettu niin tippa tulee silmään niin iloissa kuin suruissakin, joskus ihan muuten vaan ilman sen kummempaa syytä. Ärsykkeen ei tarvitse olla kovinkaan suuri kun me kyynelehtijät jo vuodatamme vuolaasti. Riittää, kun piirrossarjassa bambin äiti kuolee (toivottavasti tämä tieto ei tullut yllätyksenä) tai autolla ajellessa tulee osuvasta biisistä sopiva muisto mieleen. Jo me vollotamme! Häälehdissä neuvotaan katsomaan ystäviä ja sukulaisia kun kävelee kirkon käytävää alttarille, sen pitäisi rauhoittaa. Ja hah! Vieläkö pitäisi pystyä katsomaan jotakuta? Ei kuulkaa onnistu! Silloin ihan varmasti alkaa kyynel vieriä ja se on sitten siinä. Neiti Nyykijästä tulee Rouva Punasilmä ja hääkuvat ovat pilalla.

Mutta kuten yleenksäkin, kahvitauolla saa paljon hyviä vinkkejä tilanteen hanskaamiseksi. Yksi ehdotti diapamipaketin hakemista työterveydestä (häämatkaan liittyvän lentopelon varjolla). Luontaistuotekauppa tarjoaisi vaihtoehdoksi kielelle suihkautettavia rauhoittavia tippoja. Näitä siinä porukalla sitten testailtiinkin ja kyllä tuli niin seesteinen olo. Tjaa-ah, tiedä häntä, mikä keino sitten olisi kaikken paras. Diapamit taidan tässä kohtaa jättää napsimatta, mutta ihan oikeasti, en ole varma miten sitä sieltä ovelta pääsee eteenpäin kaikessa tärinässä ja jänskätyksessä. Vaatimalla olen vaatinut, että saisin kävellä ne metrit yksikseni, mutta olisiko sittenkin turvallisempaa vaappua toisen käsipuolessa kuin yrittää hurmata kirkkokansa omin voimin?

Kauheasti vielä näitä keskeisiä kysymyksiä ratkomatta. Ja vain pari kuukautta aikaa. Aargh.

Mahdoton yhtälö

Olen päättänyt haluta uuden harrastuksen. Voi se olla myös jotain vapaaehtoistoiminnan nimellä kulkevaa mutta ensisijaisesti etsin itselleni harrastusta, yhdistystä johon voisin kuulua. Olen etsinyt jo jonkin aikaa. Jotain uutta ja ihmeellistä, jotain mitä kokeilla. Paikallislehden yhdistyspalstan tarjonnasta taisin jo kirjoitella: en usko pääseväni VR:n eläkeläisiin eikä kuulonhuoltoyhdistys vielä(kään) puhuttele.

Näitä yön tunteja olen käyttänyt mm. etsimällä sopivaa yhdistystä netistä. 4H olisi uutta aikuisen näkökulmasta, mutta nettisivut eivät houkuttele. En halua tuollaiseksi piirroskuvien ohjaajaksi enkä etenkään aikuisohjaajaksi,joka minun kai kuuluisi olla. Google ehdottaa kaikessa viisaudessaan aikuisiin liittyviksi h-alkuisiksi sanoiksi henkilökohtaista avustajaa, hinkuyskää ja hammasrautoja. En halua niistä mitään! Hakusanalla aikuisten harrastukset päädyn Kaksplussan keskustelupalstalle, jossa joku tilittää: " Tarvitsetteko te äidit itsellenne harrastuksia? Onko ne oikeasti aikuiselle naiselle, jolla perhettä tärkeitä? Vai onko ne sellaiselle, joilla ei ole tarpeeksi sisältöä elämässään muuten? Että sitä pitää sitten täyttää aikansa esim. jossakin kalliissa jumpassa ? "

Mikä on tämä maailma, jossa aikuisen on vaikea löytää itselleen mielekästä tekemistä jos ei halua harrastusta, jossa tehdään vain itselle. Jooga on ihanaa, maalaaminen kanssa, mutta jos haluaa harrastaa jotenkin ulospäin eikä vain sisäänpäin niin miksi on niin vaikeaa löytää yhdistystä tai harrastusta? Eikö ole mitään tarjolla, jossa sanottaisiin rehellisesti että hei aikuinen, tässä olisi sinullekin sopiva harrastus. Martatkin pitää jättää väliin. En tunne kuuluvani kotitalousneuvontajärjestöön.

Googletan vielä. Milloin uroskoira on aikuinen? Lapsi ei suorita aikuisen harrastusta. Aikuisen naisen hevosrakkaus.

Voi ziisus. Kyllä lapsena kaikki oli helpompaa.

Iida Känkkäränkkä Ensimmäinen

Odotan

Istun keskellä ei mitään, vieraalla vihreällä nojatuolilla. En uskalla mennä sohvalle, koska tyynyt on aseteltu siihen järjestykseen ja hienosti. Väreittäin, joka toinen. Mökki on harmaantunutta keloa, sisustus vihreää, valkoista ja ripaus oranssia. Takka. Sauna. Suuri lankamatto. Minä kaiken keskellä hiljaisuudessa ja oleskellen. Työsähköpostia. Laskelmia. Odotusta.

Odottaminen on vähän sama kuin matkustaminen. Kun ei olla vielä perillä eikä ole vielä tapahtunut vaan on sellainen välitila, jossa on vain ja matkustaa. Koneessa, autossa tai sohvalla, yhtä matkustamista kaikki. Odotan seuraa ja kauppakuormaa, odotan asiakkaita, odotan sitä hetkeä, kun hiljaisuus rikkoutuu ja touhu alkaa. Nautin matkasta enkä oikeasti odota. Tulee se kuitenkin.

Matkalla oleminen on ehkä parempaa kuin perille pääsy. Rakastan yhteisiä pitkiä automatkoja, kun pysähdytään kahville ja syödään matkakarkkeja. Ollaan yhdessä ja höpistään. Nukun. Luen. Ajan. Ollaan yhdessä ja menossa. Odotetaan, että oltaisiin perillä eikä takapuoli enää puutuisi eikä kummankaan tarvitsisi ajaa pimeässä.

Istun vihreässä nojatuolissa ja vielä vähän töitä. Mistään ei kuulu mitään. Ikkunasta näkyy luminen metsä. Täältä kotiin ehtii yhdeksi yöksi, sitten taas matkustetaan, mutta mikään ei voisi olla ihanampaa. Tällä viikolla en ole juurikaan olemassa. Odotan vain ja matkustan.

Iida

Summary

Viikonloppu on ollut flunssalla sävytettynä ystävien ja rakkaiden. Nyt laukku on jälleen pakattuna huomista lentoa varten, mutta viikonlopun olen viettänyt niin kuin ihmisen pitäisikin. Sellaisten kanssa, joiden mukana ja vierellä on hyvä, parempi ja paras. On mahtavaa, kun on aikaa laitettavaksi, että voi järjestää yllätysvauvajuhlia ja juoda skumppaa 30+30 bileissä ja saada häävalssi CD:n kavereilta treeniä varten ja nukkua aamulla yhteentoista ja neuloa villapaitaa ihanimmalle.

Viikonloppu on ollut reipas silti ja täynnä ensi viikon kiireen ennakointia kun pitäisi tehdä pois alta ja miettiä jo pitkälle eteenpäin, että voisi rauhassa matkustaa ja tehdä töitä ilman, että taivas tippuu tai maa vajoaa. Pientä paniikkia takaraivossa, kun osoitelista ei ole vieläkään ihan valmis eikä kutsutekstejä ole tehtynä. Mutta luotan pääsiäiseen, silloin olemme äärellä ja valmiina, askartelemaan ja lähettämään. Postimerkit on kuitenkin jo tilattu.

Viikonloppu on ollut yllättävä ja laittanut ajattelemaan, ehkä edellinen bloggaus oli enne. Isoja asioita, pienessä ajassa. Ihan äärillään ja tyytyväisenä. Paras viikonloppu päättyy oman viereen, peiton alle ja sykkyrään.

Paula

Kummitäti

Valehtelisin jos väittäisin, että välimme ovat aina olleet kovasti läheiset. Lämpimät kyllä, ei mitään vikaa siinä suhteessa, mutta jos läheisyys on muuta kuin joulukortti noin kerran vuodessa niin ei täytä kriteerejä. Viimeisten kuukausien aikana olemme kuitenkin olleet enemmän yhteyksissä kuin viiteentoista vuoteen yhteensä. Minulla on numero puhelimessa ja lähetän jokaiselta reissulta kortin. Tiedän, että kortti luetaan ja se ilahduttaa. Kummitädistäni on tullut minulle oikeasti tärkeä.

On perheitä, joissa surraan ja iloitaan yhdessä, jaetaan kaikki mahdollinen pikkuserkkujen naapureiden kanssa ja juhlitaan nimipäiviä kymmenpäisellä joukolla. Minun perheeni ei kuulu näiden joukkoon. Siihen on kaikenlaisia syitä, että meillä on totuttu olemaan itsekseen. Väkeä on vähän, joten ei häiritä niitä. Jokaiselle tässä on taakkansa kannettavana, turha sitä on joka pöytään huudella. Ja onhan sitä, sattumusta jos toista, mutta kenelläpä ei olisi.

Kummitätini on myös oikeasti tätini. Kolmekymmentä vuotta Turussa asunut rouvashenkilö, joka edelleen huomattelee, kuinka siellä Turussa ollaan niin ihmeellisiä ja kuinka turkulaiset ovat sitä ja tätä. En ole koskaan tuntenut kummitätiäni tai -setääni kovin hyvin. Kummisedän kohdalla nyt on jo myöhäistä, hautajaisia vietettiin muutama vuosi sitten. Sitä ennen näimme viimeksi omissa ylioppilasjuhlissani. Kummitädin kanssa aikaa on toivottavasti edelleen jäljellä, sillä hän on mahtava pakkaus.

Juttelimme viimeksi toissapäivänä ja kummitätini kertoi edellisen viikkonsa menoista: Tukholman risteily, Il Divo -konsertti ja vielä jonkun ystävän tuparit. Keskustelimme myös pääsiäisestä, jolloin meidän on tarkoitus mennä kylään. Täti ilmoitti, että ei aio istua kaikkia pyhiä kotona vaan lähtee Naantalin kylpylään, joten voisimmeko jo pian ilmoittaa, koska tulemme visiitille. Kevään ohjelmassa on ainakin Tina Turnerin keikka, teatterimatkoja ja syöpäyhdistyksen reissuja. Ja tietysti jokaviikkoinen 7 km kävelylenkki kummisetäni haudalle.

Kummitätini täytti viime viikolla 70-v. Respect.

Paula

Kalifiksi kalifin paikalle

Ei ole mikään salaisuus, että isona haluaisin olla esimies siellä oikeissa palkkatöissä. En tiedä kuinka isoksi vielä pitäisi tulla ja missä töissä ja millaisessa organisaatiossa mutta jossain kuitenkin. Olen aika varma, että en olisi huonoin mahdollinen tapaus niihin hommiin. Aikaisemmin olisin ollut vielä parempi, mutta ajan kanssa on itsellekin tullut selväksi, että superihkuksi pomoksi on joitakin juttuja hiottava.

Aikuisuuden pyöreässä pöydässä Jupo sanoi, että partiojohtajuus ei ole status vaan taito. Sama voidaan varmasti sanoa esimiesasemasta työelämässä. Perinteinen suomalainen tapa on ollut tehdä parhaista asiantuntijoista esimiehiä tai antaa esimiesasema jonkin sortin palkintona. Työhön liittyvä asiantuntemus ei kuitenkaan pätevöitä ketään meistä esimieheksi, eikä pelkkä pomoksi nimeäminen muuta ihmistä siihen tehtävään sopivaksi. Liian usein esimiehestä loistaa kilometrien päähän, että esimiehenä toimiminen ei ole itselle mieluista vaan tilanteeseen ollaan jotenkin ajauduttu. Mahdollisuutta tai omaa uskallusta perääntymiseen harvoin on. Pomous on kuitenkin edelleen monelle statuskysymys, vaikka sen ei niin pitäisikään olla.

Matkalukemisena Frida Kahlo –kirjan lisäksi minulla on uusin Olivia-lehti. Siellä oli artikkeli, jossa naisjohtajat antoivat vinkkejä esimiesasemaan haluaville. Naistenlehtien tapaan ohessa oli myös testi, jossa sai testata olisiko itse onnellinen pomona (joo-o, olisin). Ehkä sellaisia testejä voisi tehdä myös oikeille työpaikoille ja oikeille pomoille. Ja jos tulos olisi, että ei, niin jotain pitäisi oikeasti tehdä. Ku-kaan ei voita, jos esimies on esimies pakosta tai ilman tarvittavia taitoja. Surkea esimies pilaa liian monen työpäivän. Esimies tarvitsee tukea ja koulutusta, mutta aina ei sinisestä tule punaista vaikka kuinka koitettaisi.

Samassa lehdessä oli myös hyvä sitaatti johtajuudesta. ” Hyvä johtaja on kuin puutarhuri. Ei puutar-huri moiti kasvia, jos se ei voi hyvin. Hän miettii, mitä voisi tehdä kasvin hyväksi. Hyvä johtaja saa puutarhansa kukoistamaan.” (Thich Nhat Hanh) Miten paljon onkaan kiinni siitä, millainen esimies sattuu kohdalle! Ilman kummempia lirkutteluita on sanottava, että tällä hetkellä ei voi kovin moittia omaa tilannetta. Köynnös saa rönsyillä ja valita reittiä, päättää paljon itse, mutta silti on olemassa rakenne, joka tukee, ohjaa ja luottaa. Siinä on pyrkimystä. Monelle.

taitoa metsästämässä,

Paula

Vapaaehtoispartiotoiminta

Partioni on melkein pelkkää aikuista, joten ei ihme jos pää ei pääse niistä asioista eroon ei millään. Istun lentokentällä Helsingissä odottamassa konetta, joka vie minut loppuviikoksi työstämään aikuis-asioita ja tuomaan toivottavasti tuomisina ison nipun hyviä juttuja meille Suomeen käytettäviksi. Töis-sä en ole tästä tai muistakaan tämän tyyppisistä reissuista kovin suurta meteliä pitänyt, sen verran, että on laillista vapaata ja keskeisin väki tietää missä se taas tällä kertaa luuraa. Tänään siinä lähipii-riä briiffailin ja totta kai, kiinnostihan se, mihin tällä kertaa matka ja miksi. Aina on tarve selittää.

Kysymys siitä, olenko lähdössä loma- vai työmatkalle, on minulle aina vaikea. Ei tämä ole lomaa mut-ta ei toki palkkaduuniakaan vaan jotain siltä väliltä. Loma on sellaista aikaa, jolloin ei olla töissä eikä partioreissussa, lomalla ollaan ja tehdään toisen puoliskon kanssa tai kavereiden tai perheen. Tällaiset seminaarireissut partion piikkiin ovat toki aikaa poissa töistä, mutta en silti haluaisi puhua lomasta. Ja siksi on tarpeen joka kerta selittää. Selittämisestä tulee huono omatunto. Miksi?

Aikuisuuden pyöreässä pöydässä puhuttiin mm. siitä, onko partio harrastus vai vapaaehtoistoimintaa. Olen pitkään sanonut, että siinä vaiheessa kun partiosta tulee minulle vapaaehtoistyötä on aika lopettaa. Edelleen allekirjoitan tämän siinä mielessä, miten sen aikanani olen ajatellut. Partio ei saa tuntua työltä eikä sellaiselta, että sille antaa saamatta, uhraa tavanvuoksi tai tekee vääristä motiiveista. Olen ajatellut partiota ensisijaisesti harrastuksena, jossa on kivaa ja kehittävää, jotain minulle kaiken ikäisenä, toimimisen paikkoja ja tekemistä, josta on hyötyä myös muille.

Näin ajattelen edelleen, mutta käsitys termeistä on ehkä muuttunut. Kyllä mun partioni on vapaaehtoistoimintaa siinä missä harrastuskin. Unohdetaan ne työ-viittaukset. Jos oikein tarkkaan alkaa ana-lysoimaan niin juuri nyt olen varmaan vapaaehtoistoimijana lähdössä matkalle. En harrastamaan, jos se on jotain, mitä tehdään itseä varten. Ehkä siksi on ihan oikeutettua sanoa, että ei tämä mikään lomamatka ole, koska ei se sitä ole. Jos olisi, mukana olisi tärkein.

Pyöreässä pöydässä pohdittiin muuten myös vapaaehtoistoiminnan vastakohtaa… Pakkotoiminta partiossa… mitä se mahtaisi olla?

lentoon lähdössä,

Paula

Herra Läiskis

Uimalassa on vain kaksi rataa varattuna matkauimareille. Toista mennään alusta loppuun ja toista lopusta alkuun. Ees taas, yhteensä 50 metriä, ja sitten uudestaan. Ees taas. Vähän ahdasta. Ees taas. Aika ja matka kuluvat. Jos hyvä tuuri käy, pääsee melkein tyhjälle baanalle, uimaan omassa tahdissa ja vauhdissa. Yleensä ei pääse, sillä uimala ei ole oma vaan muidenkin käytössä. Pahimmil-laan reitillä on niin täyttä, että on vaikea pysyä pitkulaisena ja pinnalla, koska vauhtia ei ole ja jalat meinaavat vajota pohjaan. Viimeksi kävi juuri näin. Ja sitten ihmiset kasaantuvat samaan sumppuun ja ollaan nalkissa. Paitsi Herra Läiskis.

Herra Läiskis on se uimalakkinen ja uimalasinen herra, joka hirmuisella vauhdilla muka-kroolaa ees taas, siinä meno- ja tulokaistan välissä. Törmää molemmissa päissä johonkuhun mutta jatkaa sa-maan tapaan. Herra Läiskis vaan läiskyttää menemään. Pläts, pläts, pläts. Mitä suurempi plätsäys ja roiskuna sitä paremmin Herra Läiskis kuvittelee kroolaavansa. Herra Läiskis on pelottava ja piittaama-ton emmekä me muut pidä Herra Läiskiksestä, mutta emme sano kuitenkaan mitään. Koitamme väis-tää törmäykset ja kiusallamme vähän bloggaamme, mutta siinä se.

Uima-altaassa Läiskisten kanssa pystyy vielä jotenkin elämään. Läiskis on kuitenkin vain karvainen mies uimahousuissa ja lakki päässä. Uima-altaan ulkopuolella läiskisten kanssa on kuitenkin haasta-vampaa. Läiskiksellä on luultavasti paljon ääntä ja riittävästi pokkaa, pahimmilla jopa organisatorisesti sellainen asema, että heidän läiskyttelyynsä on vaikea puuttua. Työpaikalla on vaikea paeta poreal-taaseen ja odottaa Läiskiksen menevän ihan kohta pois.

Mutta miksi Läiskis läiskyttää? Ylemmyydentunto muita kohtaan on ehkä yksi syy, osaamattomuus voi olla toinen. Voi Läiskikset, jos ette vain osaa ja olette epävarmoja, lopettakaa läiskytys. Kohta teistä ei enää tykkää kukaan ja takaisinpäin on vaikea palata. Herra Läiskis, takaisin ruotuun sieltä!

mutruna,

Iida Ensimmäinen

Tässä ei ole mitään ihmeellistä

Eilen oli uuvuttavan hyödyllinen päivä. Työpaikalla istuin kokouksessa aamusta alkaen ja oman esityksen vuoro oli luonnollisesti siellä viimeisten joukossa. Olin valmistautunut hyvin ja perusteellisesti, sillä piti osata kertoa, miksi meillä tietyt asiat ovat paremmin kuin muilla. Olin tehnyt esityksen ja tarkastanut faktoja, konsultoinut viisaampia ja testannut itse. Oli mielettömän hyvä fiilis seistä siellä auditorion edessä kertomassa, kun itselle oli niin vahva varmuus omasta asiastaan. Samassa syssyssä kerroin myös muista ajankohtaisista muutoksista. "Tässä ei ole mitään ihmeellistä." Uskoin ja luotin itsekin.

Töiden jälkeen lähdin asemalle Aikuisuuden pyöreään pöytään. Pelkkiä avoimia kysymyksiä, pohdintaa oikeista termeistä ja siitä, minkälaisia aikuisia meidän todella kannattaisi lähteä lähestymään. Mielipiteitä ja kannanottoja, omia fiiliksiä muiden seassa. En voi väittää, ettäkö aikuisasia olisi ollut kovinkaan selkeä kenellekään enkä sellaista toki odottanutkaan. Oli paljon ihmeellistä ja pohdittavaa niin monessa asiassa.

Kotiin ajellessa mietin, miksi päiväinen sanoma tuntui niin tutulta. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Se pyöri päässä ja haki lähdettään, kunnes iltamyöhällä sen keksin. Meidän piirimme taloudenhoitaja Esa on tehnyt minuun monta kertaa lähtemättömän vaikutuksen. Kun Esa sanoo, että tilinpäätöksessä ei ole mitään ihmeellistä, luotan siihen täysin ja mutisematta. Esan siviilityö on sellainen, että ei tulisi mieleenkään epäillä.

Aikuisasiat saavat pään helposti pyörälle, koska avoimia kysymyksiä on niin monta. En tiedä edes, missä muodossa toimintamallit ja speksaukset joskus tulevat valmiiksi. Olisi ihanaa, jos joskus ensi syksynä kun tuloksia kaikista näistä keskusteluista ja työstämisistä on olemassa, voitaisiin olla kaikki sitä mieltä, ettei tässä ole mitään ihmeellistä. Että kaikki on tosi luontevaa ja ihan normaalia ja perustuu faktaan sekä yhteiseen prosessointiin ja nyt vaan on saatu uusia välineitä ja termejä sille, mitä on jo ainakin jossain tehty koko ajan.

Kun ei tässä kai ole mitään ihmeellistä.

Paula

Hääfiilistelyä pistoolin kanssa

Lips laps leppoisan viikonlopun plussia on ajan liukuvuus ja ehtiminen. Eilen ehdittiin ruokakauppareissulle kävellen ja samalla fiilistelemään Tiimariin tulevien hääkutsujen tulevaa ulkonäköä. Vähän tuollaista, ehkä tuollaista ja sitten kuoreen! Vieraslista kasaantui illalla ja häävihkoon (kyllä, olen perustanut sellaisen!) tehtiin ensimmäisiä luonnoksia kutsujen ulkonäöstä. Tekstiä tuohon ja sitten se juttu, josta on puhuttu, tulisi tuohon. Mutta laitetaanko tavallinen vai kerrattu?

Kihlautumisesta on jo yli 8 kk ja koko ajan on ollut tiedossa, että häitä juhlitaan tulevana kesänä. Kirkko ja juhlapaikka varattiin ajoissa mutta vasta viime viikkoina on alkanut tuntua konkreettisemmin siltä, että häät ovat aikuisten oikeasti aika pian. Kun ensimmäisen kerran katsoi itseään tulevassa häämekossaan peilistä, tuli väkisinkin vähän liikkis olo. Nyt se sitten tapahtuu, ihan oikeasti, että meistä tulee me vähän enemmän kuin ennen.

Tässä herttaisten tunnelmien keskellä kyllä myös polttelee... Eilen Tiimarista lähti Kutsu-leimasimen ja harjoituskorttipohjien mukaan myös uusi lelu. Sain elämäni ensimmäisen kuumaliimapistoolin! Tuolla se vielä piileksii, muovipussissa ja pakkauksessa mutta ehkä jo tänä iltana otan sen esiin ja ryhdyn liimaamaan. Pistooli kuuluu mahdollisesti kutsukorttiprojektiin olennaisena osana, mutta ihan ensimmäisenä toimena on mielessä jotain muuta. Pihan syyssempan liitutaulutehtävän loppuun saattaminen. Ainekset ovat vielä jemmassa ja nyt saan vihdoin kivikoristeisen liitutauluni valmiiksi!

Hetkeksi vielä häihin: on niin paljon ajatuksia siitä, mikä kaikki olisi kivaa ja ihana toteuttaa, kuumaliimapistoolilla tai ilman. Suuria askarteluväkerrystalkoita ei kyllä tule, ei hääkarkkeja eikä vaaleanpunaisia rusetteja mutta jotain teemaan sopivaa ja simppeliä. Mirka ilmoittautui eilen (Tiimarissa) kutsukorttitalkoisiin ja ehkä tosiaan jotkut kinkerit voisi aiheen tiimoilta pitää. Oltaisiin ja tehtäisiin yhdessä. Sitä toivomme myös häiltä: hauskaa yhdessäoloa ilman stressiä tai "pakollisia" hääohjelmia. Kaikkein suurin toive on, että mahdollisimman moni sukulaisista ja kavereista pääsisi paikalle. Jokainen kutsu lähtee siksi, että toivomme juuri sen tyypin tai perheen tulevan. Sitä ehkä jännitän eniten, josko kukaan ei haluakaan tulla...

Aika hauskaa, tämä yhdessä suunnittelu. Koskakohan minusta kuoriutuu se tv-ohjelmien hirmumorsian?

pistoolin kanssa,

Iidana Julmana Ensimmäinen

Vaatuska

Mr. Murphysta huolimatta pääsin tänäkin iltana kotiin asti, sain iltateeni ja hääohjelmaputkeni. Meinasin mennä nukkumaan mutta uni puuttui ja huominen on laittamatta. Se on iltatoimissa ihan keskeistä, että laittaa myös huomista valmiiksi tai aamun kaaos on taltuttamaton. Joka ilta seison avoimen vaatekaapin edessä ja mietin, mitä seuraavana päivänä laittaisin päälle. Kaappi on täynnä ei mitään.

Eräänä aamuna tällä viikolla tarkastelin itseäni tyytyväisenä peilistä juuri ennen lähtöä. Vaatteet olivat siistit mutta rennon mukavat. Mies totesi, että tänään sulla ei varmaan ole tapaamisia. Hetken hämmennys mutta oikeassa toki. Vaatteet olivat konttoripäivään tosi kivat mutta jos kalenterissa olisi ollut asiakkaita tai muita ulkopuolisia, olisin pukeutunut toisin. Tummanruskeissa pussilahkeisissa sammareissa ja vaaleanruskeassa neulepoolossa ei ollut mitään vikaa millään tapaa, mutta neuvotteluihin olisin valinnut muuta.

Jokailtaisilla vaatearpajaisilla on hyvin vähän tekemistä sattuman kanssa. Mietin mukavia ja silti tilanteenmukaisia vaatteita. Korolliset kengät kuuluvat eri päiviin kuin tennarit, joskus jopa silmälaseilla saattaa olla oma sanomansa suhteessa piilareihin. Töissä katson kadehtien niitä, jotka pukeutuvat vimpan päälle naisellisen tyylikkäästi ja tilanteen mukaan rentoreiskapäivinäkin kun itse olen valinnut punaisen egotrippi-paidan ja haalistuneet farkut. Miten jotkut osaavatkin yhdistellä ja olla aina niin särmän näköisiä! Silloin tuntuu, että omassa vaatekaapissa ei ole muuta kuin t-paitoja ja farkkuja. Silloin tuntuu, että olen ehkä neljäntoista.

Huomenna tulee olemaan vaikea aamu. Huomenna taas kadehdin naisellisia ja särmiä.

Haluan uusia vaatteita, jotka näyttävät hyvältä mun päällä.

Iida