Viivalla

Olen elänyt poikien maailmaa. Omaa paikkaa piti alkuun ansaita ja puolustaa niiden toisten leirillä kesäisin enkä muutenkaan ollut mikään luokan prinsessa. Vaatteeni eivät olleet vaaleanpunaisia tai valkoisia vaikka ehkä joskus olisin niin halunnutkin, leikeissä autoilla oli vähintään sama osansa kuin pehmoleluilla. Kaikkein mieluisin leluni taisi tosin olla postitoimisto. Sellainen pahvinen postitiski, jossa oli luukku kirjeille ja mukana leimasimia, kuoria ja muuta postikonttorissa tarpeellista. Sillä pystyi leikkimään yksinkin. En kokenut tyttöydestä haittoja edes kesäisin vaan käytin erilaisuutta myös häikäilemättä hyväkseni. Ei tarvinnut jonottaa ruokailuun, sain marssia henkilökunnan pöytään ja livahtaa ensimmäisenä kanttiinijonoon kun olin jotain muuta kuin tavallinen leiriläinen. Ainoa tyttö poikien maailmassa. Kaikki oli minulle mahdollista mutta juuri mikään ei pakollista. Ähäskutti.

Partiossa, tyttölippukunnan kasvattina, en ole tottunut siihen, että olisi olemassa jakoa tyttöjen ja poikien tehtäviin tai suurta epätasa-arvoa tyttöjen ja poikien välillä. Muistan tasan yhden kerran kokeneeni, että tyttöyteni oli haitta. Veturin rakentamiseen otettiin pojat mukaan ja meidän tyttöjen käskettiin keksiä jotain muuta tekemistä. Työmaailmassa itseään saa tyttönä joskus puolustaa enemmänkin. Poikien tekemänä moni asia menee helpommin läpi, pojilta odotettavan käytöksen rajat ovat laveammat ja eteenpäinpyrkiminen jollainlailla sallitumpaa tai normaalimpaa. Itselläni on ehkä ollut hyvä tuuri tai riittävän poikamainen asenne koska en voi tällä hetkellä lainkaan valittaa. Poikien kanssa töitä tehdessä mietin silti näitä kysymyksiä, tasa-arvosta, oikeuksista ja mahdollisuuksista. Siitä, lyökö tyttöys vielä jossain kohtaa avarilla poskelle.

Olen havainnut, että tytöillä on usein poikia helpommin taipumus ottaa huolekseen ja tehtäväkseen yksityiskohtia, asioita joita pitää kokonaisuuden toteutumiseksi hoitaa vähän sivussa tai taustalla. Tytöt kiinnittävät ensimmäisenä huomiota siihen onko kokoushuoneessa mukeja kaikille, muistetaanko tapaamisesta kirjoittaa pöytäkirjaa ja tuleehan seuraavan palaverin kokoushuone varmasti varattua. Ja jos tyttö poikien maailmassa aina huolehtii näistä asioista, kerrasta toiseen, tulee niistä vain tytön tehtäviä. Jollain tapaa, joissain asioissa ja paikoissa, tytön on hyvä opetella pois tästä huolehtimisesta pysyäkseen samalla viivalla.

Olen käynyt itseni kanssa usein keskustelua siitä, pitäiskö tytön olla myös kirjoittamatta niitä pöytäkirjoja kokouksen aikana. Olen kuitenkin ryhmän nopein ja näppärin kirjoittaja ja tiedän tuskastuvani, jos joudun itse odottelemaan jonkun muun kaksisormijärjestelmää. Ei tarvitse tehdä etukäteen mitään eikä korjata jälkikäteen, kunhan naputtaa samalla kun puhuu, esittelee ja ottaa kantaa. Tässä asiassa olen tehnyt itseni kanssa rauhan. Uskon pysyväni viivalla.

Iida

Elämää suurempi partiohuivi

Jos katselet kaupungin ruuhkaa, pystytkö tunnistamaan joukosta partiolaisen? Bongaatko uuden työpaikan ruokalassa kaikki partiolaistaustaiset kerralla? Osaatko sanoa montako partiolaista käy samalla kuntosalilla kanssasi? Partiolaisuus ei ole sellainen asia, joka suoraan näkyisi naamasta tai erottuisi joukosta tuolla tavallisessa maailmassa mutta tilanne muuttuu heti jos laitamme partiohuivit kaulaan. Silloin väittäisin, että lähes jokainen osaa tunnistaa partiolaiseksi. Ulkomaailmalle ehkä juuri se huivi on selkein merkki siitä, kuka on partiolainen ja kuka ei. Mutta mitä huivi oikeasti merkitsee meille itsellemme? Erotetaanko huivilla jyvät akanoista?

Aikuisasioita väännellessä ja käännellessä yksi konkreettisimmista kysymyksistä, joka lippukunnista on noussut, on kysymys partiohuivin käytöstä. Voiko uudelle aikuiselle antaa partiohuivin kaulaan? Tai pitäisikö? Olen oppinut viime aikoina paljon siitä, mitä kaikkea partiohuivi merkitsee ja symboloi. Partiohuivilla tavallinen rahvas erottaa partiolaiset muusta kansasta. Partiohuivi kertoo sitoutumisesta partiotoimintaa, ihanteisiin, aatteisiin ja arvoihin. Partiohuivi tai ainakin huivimerkki ovat asioita, jotka pitää ansaita antamalla lupaus ja ehkäpä käymällä läpi muitakin mystisiä riittejä. Partiohuivi aikuisen tai nuoren aikuisen kaulassa kertoo (elämänmittaisesta) omistautumisesta partiolle ja pyyteettömästä aherruksesta, jota täällä partion hyväksi tehdään. Partiohuivi on myös merkki sitoutumisesta ja pitkän linjan partiolaisuudesta. Partiohuivi on jotain elämää suurempaa, jota emme halua kaikille suoda.

Minulle partiohuivi on merkki siitä, että kuulun partiolaisten porukkaan ja olen yksi muiden joukossa. Partiohuiveja on käytössä viisi aina sen mukaan, missä roolissa olen liikenteessä. Lippukuntahuivia käytän vähiten koska paikkakunnallamme vanhan partio-ohjelman mukaisessa vaeltajavaiheessa on perinteenä ommella itse oma musta-valko-punainen huivi ja se jää yleensä käyttöön. Ko-Gi huivi taitaa olla eniten kaulassa tai vähintään nappulat, lisäksi käytössä on SP:n edustushuivi sekä WAGGGSin huivi pääasiassa silloin kun olen reissun päällä. Toki huiveihin liittyy paljon muistoja, tahroja ja sellaista, mutta turha partiohuivin mystifiointi on....turhaa.

En ymmärrä edelleenkään, miksi me emme antaisi kaikille mukana oleville aikuisille partiohuivia kaulaan osoituksena siitä, että hei tervetuloa meidän porukkaan, kiva kun olet jeesaamassa. Partion tarkoitus ei ole kasvattaa aikuisia eikä vaatia heiltä partiolupausta sitoutumisen merkkinä. Eikö tärkeämpää ole se, että jokainen kynnelle kykenevä on meidän kanssamme samoissa talkoissa tekemässä hommia lasten ja nuorten partiotoiminnan eteen? Miksi emme ottaisi mukaan porukkaan ja antaisi mahdollisuutta tuntea kuuluvansa samaan ryhmään? Äläkä edes yritä sanoa, että aikuinen ei partiohuivia halua. Kyllä, moni haluaa ja jokunen uskaltaa jopa kysyä.

Yksi kummallisimpia kuulemiani kommetteja on lausunto siitä, miten ulkopuoliset sitten luulevat keikkahommissa olevia aikuisia oikeiksi partiolaisiksi jos kaikille annetaan huivi. Voi ziisus. Lopetetaan nyt se nillitys yhden kankaanpalan takia. Joohan.

Paula

Läsnä?

Sunnuntai-iltaan pehmeissä vaatteissa ja lainahuppari päällä. Iso ja lämmin, sellainen jota pidän kuin omaani vaikka olen ostanut sen toiselle. Takaraivossa on piintynyt päänsärky, sillä vieraiden sänkyjen vieraat tyynyt eivät ole minua varten. Purin laukut ja täytin pyykkikorin. Söin hyvää pitsaa perhekoossa ja salameilla, joita en kuitenkaan omiin pitsoihini koskaan valitse. Selasin läpi viikonlopun lehdet. Otin päiväunet sohvalla viltin alla. Tällaista tämä on, partioviikonlopuista toipuminen, koska mikään yöuni paikan päällä ei pysty korvaamaan sitä aikaa ja energiaa, joka viikonloppuihin menee.

Tänään opiskelin elämänhallintaa siinä missä moni muukin, sivusta seuraillen ja kertaalleen ajateltuja ajatuksia uudelleen kerraten. Ajankäytön kanssa alan olla sinut vähitellen tai ainakin tiedän, että kyse on omasta selkärangasta ja valinnoista. Aina on aikaa sille, mitä pitää todella tärkeänä. Seuraava haasteeni on opetella olemaan läsnä. Keskittyä juuri siihen tekemiseen, lukemiseen, jutustelemiseen tai tapaamiseen, joka kulloinkin on meneillään eikä yrittää ratkoa seuraavan hetken murheita tai aiempia asioita samaan aikaan.

Läsnä oleminen onnistuu helpoiten lenkkipolulla tai jumpassa. Niinä hetkinä olen todella paikalla ja keskittynyt juuri siihen, mitä olen tekemässä. Lenkillä ajatukset harhailevat mutta niihin ei kiinnitä huomiota, mikään ei vaivaa vaan liukuu. Tossut lyövät rytmiä ja minä juoksen. On kuitenkin helppoa olla olematta siinä missä oikeasti on. Otan tietokoneen mukaan kokoukseen, hoidan samalla vähän sähköposteja, kirjoitan tekstejä valmiiksi ja kerron Facebookissa kaikille missä nyt juuri olen. Tekstailen, katson kelloa, mietin mitä kaikkea muuta voisi ja pitäisi tehdä tässä samalla. Enkä todellakaan ole ainoa.

Oheistekeminen ei aina ole vain pahasta. Usein asiaan keskittymistä jopa auttaa jos käsillä ja silmillä on jotain puuhaa. Pakota minut vain kuuntelemaan niin en ymmärrä mitään. En muista jälkeenpäin enkä pysty käsittelemään samalla tavalla kuin jos pystyn näkemään, tekemään tai vaikka vaan piirtämään vihon reunaan. Kuultu yhdistyy nähtyyn ja tehtyyn, jäsentyy oman kautta. Kun tekee muuta ja kuuntelee samalla, pysyy ajatus jostain syystä paremmin kasassa.

Haluaisin kuitenkin oppia olemaan paremmin läsnä. Olemaan piiloutumatta läppärin taakse ja kunnioittamaan sitä aikaa, jonka muut ovat minulle antaneet. Jos kuitenkin katseeni harhailee ja näpertelen jotain muistikirjassa tai koneella, on sekin merkki. Hyvän merkki. On tässä, ristiriitaa kerrakseen.

Paula

Tiskaamisesta

Aamulla lähdin lenkille musiikki korvissa, kirkkaaseen auringonpaisteeseen, joka kuitenkin oli sen verran syksyn pistelevä, että hihat teki mieli vetää sormien yli ja vauhti pitää tasaisen vauhdikkaana. Kuuntelin Cliftersiä, lauluja jotka ovat saaneet levätä aikansa. Juoksin Närhentien kautta ihan vaan huvikseni. Clifters loppui juuri kotipihassa. Ysärihenkinen verkkatakki oli jo liikaa. Puuskutusta. Hiljaisuutta. Ja aurinko vain paistoi.

Sisällä nostelin tavaroita paikoilleen. Pinosin kuluneiden viikkojen Aku Ankkoja ja mieleen tuli viime viikon sarjakuva Pelle Pelottomasta. Pelle Peloton keksi niin paljon Ankkalinnan asukkaiden elämää helpottavia keksintöjä, ettei Akunkaan tarvinnut käydä enää kuin 10 minuuttia päivässä töissä painamassa nappia. Roopen raha-asioita hoiti robotti eikä mikään pankkiholvi enää riittänyt. Ankkalinnalaisista tuli flegmaattisia, väsyneitä ja tylsistyneitä, koska elämä oli liian helppoa ja tekemisestä riisuttua.

Olen edennyt Kopomaan Leppoistamisen tekniikat -kirjassa noin sivulle 50. Ohuessa ja kapeassa kirjassa on vain 120 sivua. Aikamoinen saavutus siis. Tänä aikana meillä kotona on mm. hajonnut tiskikone. Hetken pähkäilyn ja keskustelun jälkeen heivasimme tiskikoneen pihalle eikä uutta ole tullut, ei enää tähän keittiöön, päätimme. Lupasin olla pääasiallinen tiskausvastaava ja niinpä olen jo monta viikkoa tiskannut käsin lähes joka päivä, joskus useamman kerran päivässä. Ei ollenkaan hullumpaa. Tiskaaminen on rauhoittava hengähdyshetki illan päätteeksi ja sopiva tapa jatkaa aamua aamukahvin jälkeen. Hetki aikaa miettiä, mitä seuraavaksi tekisi samalla kun kädet nauttivat lämpimästä vedestä ja keittiö siivoontuu silmälle mukavammaksi. Kopomaakin muuten ilmoittaa tiskaavansa käsin. On meitä sitten ainakin kaksi.

Käsitiskin ja leppoisan elämän puolesta,

Paula

Lähes valmis setti

Ilmoittauduin jokin aika sitten Päivölän Päiville. Piti osata samalla sanoa, mihin koulutukseen aikoo sunnuntaina mennä. Listassa oli paljon kaikenlaista ja yksi omituisuus, josta en oikein tiedä mitä se mahtaa tarkoittaa.

Jos sinä olisit ilmoittautunut settiin nimeltä "Yleinen elämänhallinta edistyneille" niin mitä odottaisit siellä käsiteltävän? Ihan vaan mielenkiinnosta... kyselen... että mitä mahtaa olla luvassa?

tack,

Iida

Kuka omistaa aikuiset?

Kävin eräänä iltana kiivasta keskustelua aikuisten omistamisesta ja aikuisuuden experteistä. Oli mielipiteitä ja mielipiteitä, tuskin yhtään väärää mutta erilaisia näkemyksiä samaan asiaan. Ytimessä taisi olla kysymys siitä, kenen asioita aikuisten asiat oikein ovat, kuka niitä ymmärtää ja vie eteenpäin, kuka osaa sanoa mitä lippukunnat tarvitsevat ja kenen tulisi tuntea aikuisuus läpikotaisin?

Sellaista vastausta, jonka ympärillä vallitsisi suuri yhteisymmärrys ja tyytyväinen hyminä ei ole olemassa. Asiaa on järjestötasolla lähdetty ratkaisemaan tänä vuonna pestaamalla kaksi aikuiskoordinaattoria, joiden asemapaikka on koulutusvaliokunta. Henkilökohtainen kokemukseni on kuitenkin osoittanut, että koulutusministeri ei ole se paras tyyppi piirissä kertomaan, mitä apuja piiri tai lippukunta aikuisasioissa tarvitsee. Koulutusministeri katsoo aikuisia koulutuksen kannalta, koulutuksen kohderyhmänä mutta ei omista aikuisuutta kokonaisuutena. Koulutusministerin maailmassa aikuiset ovat koulutettavia johtajia ja tuettavia luotseja.

Alueministerillä on toisenlainen näkökulma aikuisiin. Alueministerin maailmassa aikuiset ovat lippukuntien tekijöitä ja toimijoita, johtajia, keikka-apuja ja muita aikuisia siellä, missä pöhinä on suurinta. Alueministeri näkee aikuisasioissa ehkä erilaisia haasteita vaikka samat kysymykset tulisivatkin esiin sekä koulutuksen että aluetoiminnan kautta. Kuka osallistuu ja mihin? Saako pitää partiohuivia jos ei ole antanut lupausta? Onko aikuisen maksettava jäsenmaksu? Alueministerikö olisi sitten oikeampi osoite?

Aikuisuus tuntuu puhututtavan koko ajan enemmän. Tulee kutsuja aikuisiltoihin ja niitä suunnittelemaan, tietoa siitä, miten missäkin on aikuisuutta pohdittu ja mielipiteitä suuntaan sekä toiseen. Terkku-kursseja uusille aikuisille, partiovanhempia leireillä, pitkän linjan partiolaisia jotka eivät edes tajua olevansa yksi laji partion aikuisia. Yhtä asiaa kuitenkin pyöritän edelleen ees ja taas. Kuka omistaa aikuiset?

vasurilla, paremman partioaikuisuuden puolesta,

Paula