Nimitysasioita

Olen seurannut silmä tarkkana jo pitkään nimitysasioita etenkin sunnuntain Hesarista, paljon ennenkuin nimenvaihtaminen oli itselle millään tavalla akuuttia. (Noin kiva sukunimi ja silti vaihtoi!) Paitsi vihityistä, olen etsinyt nimitysuutisia myös syntyneistä, vähän eri silmällä toki. (Ziisus sentään, kylläpä on taas lasta nimellä paiskattu.) Ei ole salaisuus lainkaan, että olen aina ollut vakaa oman sukunimeni kannattaja. Kuka sitä nyt hyvää ja vähän erikoisempaa pois vaihtaisi? Olen myös julistanut, miten ainoa tapaus, jossa edes harkitsisin sukunimeni vaihtamista olisi sellainen, jossa tarjolla olisi jotain von tai af alkuista. Ei ole eikä tule.

Olen joskus pohtinut kyllä mahdollisuutta ottaa joku muu oman suvun sukunimistä. Vaikka nykyinen tuntuukin minulta, on joskus ollut tarvetta olla olematta. Nimi on kuitenkin sieltä toiselta puolelta ja siitä ei...tai sanotaanko, että olisi voinut olla mukavaa joskus olla jotain muuta. Äidin puolelta löytyisi Romu ja isän puolelta Adamsson. Romussa on jotain rouheaa ja raisua, Adamssonissa tyyliä ja tyyneyttä. Valitsisin ehkä kuitenkin rouheuden ja antaisin räiskyä. Oma sukunimeni on kuitenkin iso osa identiteettiä. Se kuullaan ja kirjoitetaan väärin, mutta harvempi sitä unohtaa kun on kerran osunut. Se on kujeileva ja rohkea, sellainen joka ei jää varjoon eikä viimeisten joukkoon muuten kuin aakkosissa. Ja aina löytyy kuitenkin joku Virtanen. On tuntunut, että etunimen vaihtaminen olisi helpompaa. Se on vähemmän sitä mitä minä. Toisen nimenkin voisin heivata hetkenä minä hyvänsä.

Häiden lähestyessä nimestä on tullut monta kysymystä. Pidätkö omasi? Et kai mitään yhdistelmänimeä? Otatko miehen nimen? Kukaan ei ole kyllä kysynyt, ottaako mies minun nimeni. Aiempi jyrkkyys on kääntymässä loivempaan mutta sukunimen vaihtaminen ei silti tunnu oikealta. Mihin minä kadottaisin ne seitsemän kirjainta ja sen merkityksen, joka nimellä on kuitenkin identiteetille ja sille, millaisena minut tunnetaan? Yhdistelmänimiin en veny, en millään. En halua viivaa vanhan ja uuden, kahden eri perheen välille vaan haluaisin olla yhtä. Tässä se suurin ongelma onkin. Jos minä olen minä ja mies on mies ei perheellä tule koskaan olemaan yhteistä nimeä postilaatikossa.

En arvannut, että asiaa pitäisi edes ajatella, koska olen ajatellut sitä koko ikäni.

Paula

Kalpeaa kanaa tomaattikastikkeessa

Paluumatkalla Zürichistä Helsinkiin. Koneessa on kuuma ja silmäluomissa painaa kolmen päivän tiivis uurastus. Aurinkoisissa alppimaisemissa, Our Chaletn idyllistäkin idyllisemmässä ympäristössä mutta niin kiivaasti kasvussa ja jäsenmäärässä kiinni, että sisätilan seinät tulivat taas tutummiksi kuin hanget ja uskomattoman upeat maisemat. Onneksi huoneessa oli sentään ikkunoita. Mieli askartelee jäsenmäärissä, aikuisasioissa samalla kun suuta haukottaa ja joku pieni ääni pohtii aamun pakkaustarpeita. Työmatkalle heti heräämisestä. Onneksi slidet ovat jo valmiina vaikka ihminen ei olisi.

Omaan maailmaani lentokonepartio on hyökännyt kuluneena vuonna isommankin armeijan voimalla. Lisäksi kalenteriin tietysti työmatkat niin yht´äkkiä muutaman päivän paloista tulee peräkkäisiä, pitkiä ja tarkkaan aikataulutettuja. Kun selviän kahdesta päivästä autolla on edessä seuraava lento jo kolmannen päivän aamua. Siviilielämä seikkailuineen on onneksi vahvasti kaiken muun joukossa eikä niillä reissuilla tarvita läppäriä. Muutama viikko ja istun taas koneessa kohti Alppeja, mutta sillä kertaa mukana ovat sukset. Älkää taaskaan soittako. En ole teille olemassa.

Epätoivon tihentymä, jotenkin niin lukion äidinkielen opettajani kuvaili Hamletin kohtausta, jossa päähenkilö tajuaa mitä on tapahtunut. En tiedä, miksi tuo yhtenä pienenä sanomisena on jäänyt niin hyvin mieleen. Vielä vähemmän käsitän, miksi asia on nyt ajatuksissa. Epätoivon tihentymä. Murjottavat munkkipossut. Toinen lemppari-ilmaisuni ja niin minä istun täällä lentokoneessa tunnin päässä Helsingistä miettimässä Hamletia ja huoltoasemien munkkivalikoimaa. Kalpeaa kanaa tomaattikastikkeessa. Lentokoneruokaa takaraivoon.

Ehkä on niin, että yli 11 kilometrin korkeudessa kun yö on saartamassa minut ja muut, alkavat aivot pehmitä. Ajatus harhailee mennessä ja tulevassa, kaikessa relevantin ja täysin absurdin välillä. Jos nyt laittaisin nappulat korviin, vastaisiko B-P? Kotona odottaa kuitenkin pino vaatteita, jotka vaihdan yön pimeinä tunteina laukkuun likaisten tilalle. Partiopapereiden sijaan pakkaan työpapereita, untuvatöppösten sijaan jotkut vakavammat ja kopsottavat.

Huomaan sopineeni skypekokouksen joka kuun kolmannelle keskiviikolle klo 22 Suomen aikaa. Tulipahan taas. Sekin.

Uimalasit ovat vielä päässä!

Meidän uimalassamme on tosi kylmä. Normaalisti on pakko toimia niin, että menee ensimmäisenä isoon altaaseen ja ui matkaa niin kauan kuin sitten ui. Ja aika vauhdilla, koska vesi on jäistä ja iho kananlihalla koko ajan. Kun altaasta nousee kerran, ei sinne ole enää paluuta. Vilunväreitä ja puistatuksia, juuri ja juuri pääsee toiseen altaaseen, jossa on porepaikka ja erilaisia suihkuja. Ja lämpimämpää vettä. Mutta pian sielläkin tulee kylmä ja on pakko lähteä pois. Sellaista se uimalassakäyminen on meilläpäin.

Tänään tein poikkeuksen kun minut houkuteltiin lämpimästä altaasta takaisin kylmempään. 100 metriä lisäuintia onnistui, mutta sitten aloin vähintäänkin sisäisesti sinertää ja oli sännättävä saunaosastolle. Siinä suihkussa värjötellessäni viereen tuli äiti kahden pienen tyttärensä kanssa. Äiti antoi tytöille ohjeeksi ottaa uikkarit pois ja suihkutella sillä aikaa kun hän käy vessassa. Tytöt kävivät ihan tomerasti toimeen, uikkarit pois ja molemmat ylettivät vähän kurottamalla painamaan oman suihkunsa päälle. Kohta alkoi kuitenkin huuto: "Äiti, uimalasit on vielä päässä. Mihin ne laitetaan? Äitiii! Uimalasit on päässä! "

Kohtaus oli meistä muista lähinnä hellyyttävä ja huvittava. Selvästikään ohjeita ei oltu annettu riittävän tarkasti. Uimapuvun kumpikin osasi riisua ja laittaa siihen mihin oli ohjeistettu, mutta ohje ei kattanut uimalasien riisumista ja tästä tuli aihetta jatkokysymykseen, kirkkaasti ja kuuluvasti. Mietin, millä tarkkuudella oikeastaan pitäisi ohjeistaa ja mikä osuus tulisi jättää jokaiselle itse oivallettavaksi. Olisiko tyttöjen pitänyt antaa seistä suihkussa uimalasit päässä niin kauan, että itse tajuavat ne riisua ja laittaa uikkareiden kanssa samaan pinoon vai pitääkö äidin neuvoa, että tee näin ja noin?

Olin eilen juttelemassa Lopella kasvusta, rekrytoinneista ja sellaisesta. Kaksi tuntia vierähti siivillä ja vaikka ehdimme tehdä kaiken sen, mitä olin suunnitellut, jäi asia auttamattomasti kesken. Ei ehditty kovin konkreettisiin kokonaisuuksiin ja aikatauluihin vaan puhuttiin yksittäisistä toimista ja ideoista, siitä mitä pitää osata sanoa ja kenelle ja missä ne kenet ovat. Mietin jälkeenpäin, oliko pari tuntia riittävästi vai liian vähän. Mihin saakka ohjeistaa valmiiksi ja missä kohtaa on tärkeämpää olla ohjeistamatta? Jättää onnistumisen elementit käsille ja luottaa siihen, että kaikki toimii kyllä. En ole oikeastaan siitä huolissani, etteikö lippukunta siellä pärjäisi ja pystyisi. Ennemminkin huoli on siitä, osasinko antaa niitä ohjeita, jotka ovat oikeita ja kantavat. Joiden pohjalta tulee kokonaisuuksia, aikatauluja, tavoitteita ja toimintaa. Ja olisinko vielä voinut jotenkin. Olla enemmän. Jätinkö sopivilla ohjeilla suihkuun?

Saunassa tuli ihanan raukea olo. Lihakset rentoina ja hellinä, lämpimässä ja vilutta. Rauhassa ja ilman stressiä. Kyllä kai ne sitten huutavat jos on tarve eivätkä ohjeet riitä.

Hassu

Porkkanoita aikuisille

Tarkennetaan nyt heti alkuun, että työnantajani ei ole maksanut minulle mitään seuraavasta kommentista enkä myöskään kirjoita sitä pistooli otsalla. Enkä itse asiassa edes tiedä, mahtaako kukaan työkaveri näitä blogirustauksia lukea? Mutta aina joskus, silloin tällöin, pidän työpaikastani ja työtehtävistäni todella, todella paljon. Tänään on ollut sellainen päivä. Olen tehnyt ihan normaaleja, puuduttaviakin töitä, mutta hymy huulessa ja strömsöön vallitessa. Päivässä on ollut extraa ja ihanaa, työsuhde-etua aamusta iltaan.

On lupa tehdä jokunen päivä kuukaudessa etätöitä kotoa käsin. Avata kone aamulla, ottaa kahvia kuppiin, vetää untuvatöppöset jalkaan ja aloittaa työnteko. Omassa kotona ja kaikessa rauhassa. Puhelin toki soi ja sähköpostia viuhuu, mutta töiden tekemisen fiilis ja aikaansaannos on jotain ihan muuta kuin normaali avokonttoriolosuhteissa. Kotona pystyy keskittymään, paneutumaan ja tekemään ihan erilaisella intensiteetillä. Minä, kone, muistikirja, paperipinot, alkava aamu ja keltainen poppanaliina. Come what ever may.

Toinen työsuhde-etu, joka on minulle rakas, on työnantajani halu tukea kropan rääkkäystä liikunnalla. Tänään laitoin kesken iltapäivän koneen kiinni ja livistin tunniksi liikuntakeskukselle. Missään en näytä niin hyvältä kuin jumppasalin peilissä kun hiki valuu ja lihakset huutavat mutta liike ei lopu. Suihkun ja välipalan jälkeen, kone auki ja takaisin työmaailmaan. Autuus ja onnellisuus.

Työsuhde-etuja on toki muitakin, puhelin ja auto, työnantajan kauppa ja sellaisia. Ei nyt romaaniksi saakka mutta listaksi kuitenkin. Arvaa mitä ajattelin seuraavaksi? Yritin listata mutta listaa ei vaan synny. Ajattelin partion "työsuhde-etuja" meille luottamushenkilöille. Mitäköhän ne mahtaisivat olla? Älä sano, että vakuutus ja Partio-lehti, alennuksia retkeilymajoista. Ihan kiva joo ja muttei arkipäivässä kovin relevanttia. Kelpuutan listalle partiokaupan alennukset, mutta oikeasti hei: mitä etua meille isoille ihmisille on siitä, että olemme partiolaisia? Millä eduilla meidän sitoutumistamme ja motivointiamme voisi tukea?

Jos partion jäsenkortilla saisi jotain muutakin kuin puhtaan omatunnon ja hyvän mielen voisi sen hankkiminenkin olla houkuttelevampaa. Lupa kutsua itseään partiolaiseksi ja toimia rekrytoituna aikuisena pestissä ei ihan riitä. Ehkä riittävän merkittävistä etuuksista voisi itsekin maksaa niinkuin maksetaan työsuhdeautoista ja puhelimista?

Kepit piiloon, porkkanoita aikuisille!

Paula

Lehtikirjoituksia ja jokunen romaani

Pidän kovin paljon lehdistä. Selattavista, luettavista ja säilytettävistä lehdistä. Pääasiassa tilattavista lehdistä, sillä pyytämättä tulevissa lehdissä ei yleensä ole sellaista sisältöä, joka kestäisi säilömisen ja uudelleen innostumisen. Iloitsen tartuttavista ja ajatteluttavista lehdistä, myös ostettavista mutta en niinkään sähköisistä lehdistä. Ne eivät kestä junaa tai illan viimeisiä lukuhetkiä peiton alla. Lehden tulee olla siinä ja mukana, laatikossa ja saatavilla, aina antamassa kun minä tahdon.

En tilaa montaakaan lehteä tai... mikä sitten on monta, kuinka monella sormella lasketaan. Vuosikausia uskottuni on ollut Image. En ymmärrä miten siihen olen koskaan päätynyt, mutta lehdessä ja sen paperissa on jotain läheistä. Tarinoissa ja kolumneissa sellaista, mikä kestää aikaa ja antaa itsestään, ihan itsestään. Rakastan Novitaani. Uusia neuleohjeita, uusia lankoja, uusia ideoita ja tuskaa siitä, että aikaa ei ole tarkoitettu vain neulomiselle. Nirhauma vasemman käden etusormen päällä on todisteena kuitenkin, puikkojen kalkkeesta ja langaan suhinasta. Pitkästä aikaa. On ollut aikaa nirhata.

Isona, kun olen nirhattu ja enemmän. Arvaa mitä.

Paula

Shoppausvammoja

Perjantaina kun on juuri lähtenyt töistä ja nälkäinen ei ole otollisin aika ehdottaa mitään. Riihimäen Prismaan voi eksyä, suomalaiset tomaatit muuttuvat alankomaalaisiksi, saunajuoma valikoima on onneton (vaikka kauppa on niin suuri, että pienet lapset luultavasti kasvavat kouluikäisiksi ennen kuin vanhemmat ehtivät kassalle saakka) ja päivänvalo, jonka näit tullessasi kauppakeskukseen on muuttunut synkäksi yöksi ennen kuin pääset ulos. On siis ihan turha soittaa välillä konttuuri-kauppa, en ole ihmisystävällinen enkä avoin ehdotuksille. Enkä etenkään spontaani. Jos soittaisit kun olen kaupassa, en edes vastaisi. Hähää.

Jos en väärin muista niin joskus silloin, kun pyykinpesusta ei vielä tarvinnut huolehtia itse ja opettajat luulivat kuukausiraporttien allekirjoituksen olevan äitini käsialaa, oli tapana käydä Helsingissä saakka shoppaamassa. Lähteä päiväksi kiertämään kauppoja, olla vaan ja hengailla ja jossain kohtaa odotella junaa kotiinpäin. Vaikka suhtaudun vaatteisiin edelleen intohimolla ja hartaudella niin ei kuulkaa ei, eipä huvita hengailla ja sovitella huvikseen. Joskus alennusmyynnit olivat askelma jossain tajuttomuuden ja taivaan välillä, nyt niistäkään ei mitenkään merkittävästi jaksa innostua. Tämän sesongin alesta olen ostanut kaksi paitaa. Jiihaa.

Osittain shoppausvammani ovat varmasti tulosta muuttuneesta ajankäytöstä. Nuorempana halusi pois kotoa, olemaan kavereiden kanssa ja sellaista. Nykyään haluaisi päästä kotiin ja pysyä siellä. Edes täksi illaksi, ehkä jopa viikonlopuksi. Toisaalta shoppailusta on tullut haastavaa. Kun jo etukäteen tietää, että luultavasti paitojen hihat ovat orankin sukulaiselle (käsivarsien mitta on kiistaton todiste) auttamattomasti liian lyhyet ja vyötärö-lantio -suhde teollisesti valmistetuille housuille ja hameille mahdoton yhtälö niin sovituskoppiin ei ole suurta hinkua. Ranteeni ovat varmasti vähitellen vääntymässä sisäänpäin, koska huomaan nykiväni paidan hihoja jatkuvasti pidemmälle ja housujen vyötärö roikkuu jossain lantion puolivälissä, jotta levein kohta mahtuu sisään ja nilkat peittyvät. Voi Ziisus.

Ehkä tästäkin syystä on vain kiva olla kotona. Pehmeissä harmaissa collegehousuissa ja kultsille ostamassani tumman harmaassa hupparissa. Vielä kun kultsi joskus unohtaisi, kenelle huppari oikeasti kuuluu.

Iida Mutrusuu

Oman näköistä

Häähoohetkeen on enää alle puoli vuotta, päivä päivältä vähemmän ja tunti tunnilta lähempänä. Perusjutut (kuten sulhanen) ovat jo olemassa, joten paniikkiin ei ole syytä, vaikka pitopalvelusta ei saakaan vastauksia ja morsiamen äiti huolehtii mitä kummallisemmista asioista. Onneksi sulhasen kanssa ollaan samoilla linjoilla lähes asiasta kuin asiasta, vielä kun päästään yksimielisyyteen siitä, miten alttarille kulkeutuminen tapahtuu (kuka ja kenen kanssa vai ei kenenkään). Ja ettei klementiinejä säilytetä jääkaapissa, mutta se nyt liittyy perhe-elämään yleensä. Kaikkea sitä oppii toisesta matkan varrella.

Yksi itselle iso osa hääpäivän ulkoisia juttuja on tietysti se mekko. Haluan jotain itseni näköistä, joka ei ole kertakäyttöistä eikä yltiökallista. Puvussa saisi olla ripaus asennetta ja kourallinen kapinaa. Vähän rosoa, kuten kantajassaan. Häämekon, meikkaajan ja kampaajan avulla haluaisin olla särmä neito kauneimmillaan sinä päivänä, jolloin meistä tulee prouva ja herra. En ehkä saa kirkkoa kohahtamaan ovien avautuessa, mutta jotain mageeta pitäisi löytää kuitenkin.

Häälehdissä ja -blogeissa on vinot pinot häätarinoita, noissa morsian ja sulhanen kertovat halunneensa "meidän näköiset häät". Jos näin on tapahtunut, on suurin osa suomalaisista pareista hyvinkin samannäköisiä. Värit, koristeet, diipadaapat ja blaabablaabat eivät paljoa vaihtele, paitsi goottihäissä tai sukelluspuvuissa. Luonnollisesti mekin haluamme ne meidän näköiset ikimuistoiset häät, mutta mitä se sitten mahtaa olla? Ikimuistoista olisi jos haluaisimme kaikkien tulevan paikalle trikoissa (=keskiaikaiset häät) tai menisimme naimisiin cowboy-hatuissa (=villin lännen häät Clint Eastwood vaikutteilla). Jälkimmäistä teemaa ehdotettiin häälehdessä, "jos haluat saada sulhasenkin innostumaan hääjärjestelyistä". Jiihaa.....

Oman näköistä. Meidän näköistämme. Mitämitämitä.

Iida

Strömsö

Meillä kotona vallitsee Strömsö, jota ei nyt pidä häiritä. Kahden viikon lomailu on saanut perheen ja asunnon leppoisaan tepsuttelutilaan, jossa aamukahvipöydässä palaa kynttilä ja päivisin käydään pitkillä kävelyretkillä ennen hyödyllisiä ja näppäriä Puuhia. Sitten laitetaan ruokaa yhdessä, saatetaan huovuttaa huiveja tai porata reikiä, kaikkea pikkunäppärää, joka muuten jää tekemättä. Taloon ja tontille on hipsuttanut seesteinen aika, linnut ovat saaneet pähkinäautomaatin, villakangastakin vuori on korjattu ja mäkihyppyä katsellessa voi nauttia glögiä ja konvehteja.

Onkohan mahdollista, että Strömsö jäisi meille asumaan, vaikka loppiaisen jälkeen on taas palattava töihin? Voisiko tämän sisäisen ja ulkoisen tyyneyden ja levollisuuden jollain tapaa säilyttää, vaikka juna lähtisi aamulla 7:36 eikä päivänvaloa näy kuin hyvällä tuurilla työpaikan ikkunasta? Sillä viihdyn tällaisessa itsessäni valtavan hyvin. Niin hyvin, että ei oikeastaan olisi mitään tarvetta työpaikalle tai työsähköposteille tai työtehtäville kun päivät täyttyvät kotipuuhista ja viimeisen kymmenen vuoden aikana tulleissa käsityölehdissä on vielä aika monta kokeilematonta ohjetta. Voisin vähän opiskella ja kirjoitella ja maailma olisi siinä. Kauanko olisin kaipaamatta muuta?

Strömsössä ura, kunnianhimo, saavutukset ja aikaansaaminen ovat toissijaista. Tekeminen, leppoisa puuhailu ja yhdessäolo ovat tärkeämpiä eikä koskaan ole kiire. Mitä kaikkea karsisin, jotta Strömsö jäisi?

Linnut ovat löytäneet pähkinäaarteen luokse ja aurinko kimmeltää pakkasen huurtamissa puissa. Ulos ihan pian, katsomaan vahingossa tehtyjä jäälyhtyjä ja ostamaan villapaitalangat. Miehelle ja pienille ihmisille jotain uutta. Iltapäivällä taas mäkihyppyä. Pysäyttäkää aika.

Paula

Tiku, Taku ja täti

Pantteri ei pääse pilkuistaan, ei seepra raidoistaan eikä näköjään partioaktiivi partiosta eroon, vaikka blogin otsikko kuinka muuttuisi. Oli ehkä tarkoitus kirjoittaa tästä jo sinne aiempaan pijoblogiin mutta enpä sitten ja nyt kuitenkin tänne. Sillä minulle sattui ennen joulua täysin odottamaton sattumus, joka sai minut täysin hämilleen. Täysin.

Ihminen, partiojohtaja takarivistä, voi tuntea itsensä todella typeräksi. Toivon kuitenkin, että itse ymmärsin ongelmani ja osaan ensi kerralla olla vähän paremmin ja vähän enemmän. Tai oikeastaan vähän vähemmän, kiitos. Olen lupautunut ensi kesän alueleirillemme vastaamaan johtajaohjelmasta. Sen on tarkoitus olla jotain aikuisille, vaeltajille ja samoajille joten johtajaohjelma on vähän väärä sana, mutta ehkä hoksaatte kuitenkin, mistä on kyse. Haaste on aika iso, koska tavoite on, että vaeltajat ja samoajat pystyvät oikeasti suorittamaan omaa ohjelmaa leirillä, jota ovat itse tekemässä. Lisäksi haluaisin ottaa huomioon aikuiset, niin vanhat partiokonkarit kuin uudet siviilitaustaiset. On tässä, pari pähkylää pohdittavaksi.

No mutta asiaan ennen kuin aika loppuu. Meillä oli siis ohjelmaihmisten kokous tässä taannoin ja kyllä, käyttäydyin luultavasti juuri niinkuin lpk-aktiivien mielestä ärsyttävät vanhat partiotädit käyttäytyvät. Ne kyselevät ja varmistelevat itsestäänselviä asioita, ehdottavat juttuja jotka on jo tehty jne. jne. Tämä täti myöntää ihan auliisti, että on paikallisesta partiosta aika ulkona ja yrittää ensi kerralla pitää huolta pääasiassa vain omasta pikku pestistään eikä kantaa huolta koko leiristä kun ei siihen ole oikeasti tarvetta.

Mutta samassa tilaisuudessa tapasin kaksi oikeaa, uutta partioaikuista ja se vasta oli jännittävää. Tosi hauskoja ja pätskyjä tyyppejä nämä... sanotaan nyt vaikka Tiku ja Taku. Vastaanottavaisia, innokkaita, osaavia ja kyseleväisiä. Oli kuitenkin tosi vaikea asettua heidän saappaisiinsa. Mikä kaikki on tuttua? Mikä kaikki on epäselvää? Mitä pitäisi vielä osata sanoa? Miten neuvoisi parhaiten? Ja miten olisi liikaa neuvomatta? Ja miltä partio mahtaa heidän silmissään näyttää? Antaisivatko partiolupauksen jos olisi mahdollisuus? Onko ihanteilla jotain merkitystä? Mikä saisi Tikun ja Takun pysymään partiossa myös sitten, kun omat lapset ovat jo vähän isompia?

Kuulkaas pojat, teidän jälkeenne mikään ei ole entisensä. Vaikka ei edes kunnolla tutustuttu niin täti on vähän sekaisin. Pihkura.

vasurilla,

Iida

Uusi alku

Kolme vuotta sitten, vuoden toisena päivänä, kirjoitin elämäni ensimmäisen kerran blogia. Miten nopeasti siihen jäikään koukkuun! Varapaavin partio- ja elämäntuska tallentui harvakseltaan tai useammin pijoblogin sivuille. En koskaan lue vanhoja tekstejäni, koska ne ovat aina oman hetkensä ja aikansa kuva. Kolmessa vuodessa muuttui niin moni asia, että pelkään, mitä kaikkea itse muistaisin tekstien takaa ja välistä. Varmasti ihania huippuhetkiä, mutta myös niitä synkkiä päiviä, joihin ei tee mieli palata.

Nyt alkaa kuitenin taas kokonaan uusi elämä! Uusi vuosi, uusi blogi ja uusi Paula. Enää en kirjoita varapaavina vaan sanotaanko nyt vaikka.... partiojohtajana takarivistä, ensi kesän morsiamena ja elämänjanoisena nuorena naisena pohjoiselta Uudeltamaalta. Kirjoitan varmasti vähän erilailla kuin ennen, sillä valehtelisin jos väittäisin, etteikö varapijon titteli vaikuttanut teksteihin aiemmin. Kirjoitin ja kirjoitan aina tosissani ja rehellisesti, mutta joskus kyllä aiheista ilman kipinöitä silmissä ja tulta. Koska joku on ajankohtaista ja oikein ja siksi tarpeellista saada blogipostaukseksi. Ehkä jatkossa on vapaampaa ja voi vaikka olla kirjoittamatta partiosta kokonaan, jos niikseen tulee.

Olisi kiva jos tulisit messiin. Olisi kiva jos juteltaisiin tekstien kautta. Olisi kiva, jos paronitar saisi susta vakkarivieraan.

HRH,

Paula