Lopeta ajoissa aikuinen

Partioviikon kunniaksi aion kirjoittaa siitä, koska aikuisen olisi suotuisaa lopettaa partiossa. Partio on tarkoitettu lapsille ja nuorille eikä aikuinen kuulu partion kohderyhmään. Aikuisen tehtävä on tukea ja mahdollistaa, ei toimia itsensä hauskuuttamiseksi eikä muita aikuisia varten tai olla vain jäsenlistan täytteenä. Valitettavasti tällaisia aikuisia on partiossa edelleen jäljellä. Meillä roikkuu matkassa väkeä, jota ei näy eikä kuulu tai joiden pääasiallinen tarkoitus on pitää kivaa itse. Hypätkää ihmiset pois ajoissa. Täällä ei ole teille enää mitään nähtävää.

Jos ainoa tapa toimia partiossa on käydä entisellä porukalla talvikisoissa kerran vuodessa tai koota oma vartio vuosikymmenten takaa joka kesä mökkireissulle, niin onko se oikeasti ok? Miten tällainen aikuisten keskinäinen kiva edistää ja tukee lapsen ja nuoren kasvua ja partio-ohjelman toteutumista kohdeikäryhmässä? Ehkä olisi oikeasti vaan reilumpaa erota partiosta siinä vaiheessa kun viiva omasta partiotekemisestä sinne oikeaan kontaktipintaan alkaa olla niin pitkä ja syheröinen, ettei pysty enää itselleenkään perustelemaan partiojohtajana olemisensa oikeutusta.

Hetkinen. Onko siis niin, että partiossa ei oikeastaan ole tarkoitus olla jäsenenä aina? Loppuuko partiolaisuuteni tai partiojohtajuuteni ihan hyvään saumaan ja oikeista syistä, jos jätän ensi vuoden jäsenmaksun maksamatta koska minulla ei ole enää mitään varsinaista tehtävää? Tai jos totean, että partiossa jäsenenä olemiseni ei hyödytä yhtäkään 7-22 vuotiasta edes välillisenvälillisenvälillisesti ja eroan koko puljusta. Eikö se olisi jollain tavalla aika suoraselkäinen ratkaisu? Tulin, näin ja annoin kaikkeni, mutta tämä ei ole se paikka, jonne jäädään viettämään eläkepäiviä ja kahvittelemaan vanhojen partiokavereiden kanssa muuten vaan.

Olisiko niin, että aikuisena partiossa ei saa vain olla. Että pelkkä hengaaminen omaksi iloksi on kiellettyä. Pitkän päivätyön tehneeni voisi siis vain poistua takavasemmalle ja etsiä lepokodin jostain muualta. Jostain, missä voi olla itselleen.

Iida

100% ja ilolla

Tähdet saavat minun puolestani tanssia vaikka joka ilta, en ihan hirmuisesti jaksa heistä innostua. Sen verran olen kuitenkin kärryillä, että tiedän päälimmäiset juonenkäänteet ja puheenaiheet. Jos ei muuten niin iltapäivälehdet työpaikan kahvipöydällä pitävät siitä huolen ja työkaverit täydentävät tarvittaessa. Lehdessä oli joskus aika alkuvaiheessa kisoja Wilsonin haastattelu, josta huokui sama positiivisuus ja kupliva into kuin mitä mies on täynnä televisioruudussakin. Wilson sanoi oppineensa jo pienenä, että kaikki mitä tekee, pitää tehdä sataprosenttisesti mutta ilon kautta.

Olin tänään asiakaspäivässä asiakkaana, nököttämässä auditorion penkkirivistössä ja imemässä itseeni vaikutteita samalla kun kommunikaattori hoiti työasioita ja kahvitauot menivät soitellessa. Ah tätä mobiilia maailmaa. Osa aiheista, kuten vodkat ja liköörit, eivät minua ammatillisesti juuri koskettaneet ja silloin ajatus harhaili entisestään. Keskityin seuraamaan esiintyjiä ja heidän selviytymistään haastavasta tilasta ja katsojista.

Tilaisuuden alku antoi odottaa paljon. Katsoimme pätkän Madagaskar-elokuvaa ja sen jälkeen toimitusjohtaja tervehti. Oli mukavan odottavainen olo. Päivän mittaa tästä fiiliksestä tultiin hieman alas, vaikka joukossa oli hyviäkin esiintyjiä. Ei ollut enää ihan niin railakasta ja tarttuvaa kuin Madagaskarilla. Minulle päivän tärkein esitys sisällöllisesti oli trendikatsaus, jota piti asiaan selvästi vihkiytynyt ihminen. Mutta miten paljon tehoa esityksestä veikään puhujan olemus! Mustat housut, valkoinen kaulupaita, musta jakku ja suupielet alassuin. Hei vaan, hautajaisväki. Satasella ja ilon kautta olisi kai jotain mitä ei-Wilsonitkin voisivat opetella.

Illalla kävin moikkaamassa pientä elämää ja uusia vanhempia. Siellä jos jossain leijui se satanen ja suunnaton ilo ja maailma tuntui tiivistyneen yhteen huoneeseen.

Iida

Sopivan avautumisen laajuudesta

Jos työpaikalla kysyttäisiin minkälainen työkaveri olen olisivat vastaukset luultavasti jotain sellaista, että en ole koskaan paikalla, en käy yhtä aikaa kahvilla enkä syömässä, istun työpisteessäni kulmat kurtussa enkä osallistu yleiseen työpaikkakeskusteluun juurikaan mistään aiheesta. Hyvinä päivinä saatan moikata. Sellainen umpimielinen jurottaja, niinä harvoina hetkinä kun toimistolla sattuu olemaan.

Myönnetään, en varmastikaan ole mikään avokonttorin ilopilleri edes silloin kun joskus olen siellä saakka. Työviikkoja leimaa tällä hetkellä reissaaminen, lisäksi teen etätöitä kotoa ja töitä toiselta toimipaikalta, joten en todella ole pääkonttuurilla kuin silloin kun on pakko, keskimäärin jokusen päivän viikossa. Ja kun olen siellä, uppuodun helposti tekemiseen niin autuaasti, että kahvikutsut kaikuvat kuuroille korville (jos niitä enää edes saan) ja MP3 soitin suodattaa kaiken muun metelin ulkopuolelle. Jos yritän tähdätä iltapäiväkahville samaan aikaan kuin muut, käy usein niin, että aloitan ihan vähän selvittämään jotain asiaa ja huomaan tunnin päästä unohtaneeni kahvihetken.

Tämä on selkeästi sellainen asia, jossa pitäisi tsempata. Töissä kuuluu vähän avautua ja olla avoin myös muiden elämille. Mutta ei liikaa, sillälailla sopivasti. Olisi hyvä pystyä vähän enemmän jakamaan ja ottamaan vastaan. Auttaisi, jos muutkin tietäisivät mitä juuri nyt on meneillään, etenkin jos se vaikuttaa jotenkin omaan tekemiseen työpaikalla. Auttaisi, jos itse ymmärtäisi muiden erilaisia toimintatapoja ja työrytmiä vähän paremmin mutta jos pitää opetella vain havainnoimalla, on se pitkä tie. Pari sanaa tai kokonainen lause veisivät jo eteenpäin. Jurottajankin.

Hassu

Hengetön minä

Avoimen blogin kirjoittaminen, Facebook profiili ja netti yleensäkin avaavat elämää muille enemmän kuin ehkä haluaisikaan. Vaikka valinnat ovat omia, hätkähdin silti sitä, miten julkista ja avointa elämästä voi näiden vempainten takia tulla. Kerron vain mitä haluan, mutta netissä on paljon sellaista minuun liittyvää sisältöä, jota en pysty kontrolloimaan. Jos tietää minusta riittävästi taustaa, pystyy Googlen avulla seuraamaan yllättävän hyvin. Elämään mun elämään. Ihan kuin tuntisi paremminkin.

Heräsin tähän ajatukseen alkuvuodesta kun huomasin ihan käytännön kokemuksesta, miten pelkästään netin avulla minua ja elämääni on pystytty seuraamaan sivusta. Miten mitättömistäkin merkinnöistä siellä täällä oli saatu kasaan kokonaisuus. Vähän tulkintaa ja vanhoja asioita niin olin alkanut elää ihmiselle, joka ei oikeasti ole missään lähellä. Kun kuunteli tarinaa itsestään tuntui se hengettömältä ja vähän vääristyneeltä mutta kuitenkin pelottavan todelta. Tunnistin vaiheita, tapahtumia ja tekemisiä, mutta isoja osia puuttui, syitä ja seurauksia. Ilmaan piirtyi hahmo, jossa oli jotain tuttua mutta joka en ollut kuitenkaan ihan minä.

Säihkähdin, rajasin Facebook profiilini näkymistä, Googletin itseäni ja tarkastelin, mitä minusta voikaan saada kasaan. Blogin kirjoittaminen ei ainakaan edistä anonyymiutta netissä vaikka en tiedäkään, tietääkö minut koonnut henkilö blogin olemassa olosta. En tiedä, onko säikähdyksellä minkäänlaisia vaikutuksia bloggaamiseen mutta muuhun nettikäyttäytymiseen kyllä. Olen varovaisempi.

En halua tulla kerätyksi netistä. En halua elää puolikuvitteellisena ja muistoihin tuettuna hahmona kenenkään päässä. Haluan elää.

Paula

Häähirviö

Seisoin keskiviikkona tunnin Akateemisen kirjakaupan alakerrassa, paperiosastolla, ja aloin vähitellen ymmärtää miten morsiamista tulee hirviöitä. Olen varma, että myyjät hymyilivät tietäväisinä toisilleen: tuossa on nyt taas sellainen. Tunnistavat varmasti tapauksen, jossa naisihminen kävelee kolmen eri paperihyllyn väliä jokin värimalli kädessään ja yrittää mätsätä kuorta, kartonkia ja paperia. Kävelee, soittaa sulhaselle ja tarkistaa minkä paksuinen kartonki menee printteristä läpi. Kävelee taas, toiseen suuntaan, kirjekuori kädessä ja yrittää saada kaikki osat sopimaan toisiinsa. Kaivaa esiin vielä postimerkin, siinä on pinkkiä ja turkoosia. Uusi kierros toiseen suuntaan. Uusi puhelu.

Olen tähän mennessä ollut ehdottomasti sitä mieltä, että häistä ei oteta turhaa stressiä. Turhan stressin määritelmä joutui kuitenkin viikolla koville, kun hortoilin siellä paperiosastolla. Enkä takuulla ole ainoa, ensimmäinen tai viimeinen morsian, joka on jo kertaalleen ostanut korttikartongit yhdessä siipan kanssa, kunnes huomattiin, että eri reissulla ostetut kuoret eivät näytäkään sopivan kartonkeihin ja ovat itse asiassa kivemman näköiset ja joihin (siis kuoriin) sitten lähdetään etsimään uusia kartonkeja sekä kirjepaperia, jotta kutsun kokonaisuus olisi harmoninen ja silmää miellyttävä.

Miksi, oi miksi, tästäkin tuli hetkellisesti näin hankalaa? Onko sillä oikeasti väliä, miten postimerkki sopii korttiin tai kuori liitekirjeeseen? No, riippuu siitä keneltä kysytään ja miten asiaa ajattelee. Naimisiin menemisen kannalta sillä ei ole mitään väliä. Jos postimerkin ja kutsukortin saumaton liitto olisi toimivan avioliiton salaisuus, perustaisin avioliittoneuvonnan hääpareille ja tienaisin omaisuuden. Arvostan kuitenkin itse kokonaisuuksia, sitä että asiat on mietitty loppuun saakka mutta rennosti, ilman turhaa pingotusta. Keskiviikko meinasi mennä pingotuksen piikkiin mutta onneksi tilanne tuntui ohimenevältä.

Ei tullut turkoosia korttipohjaa vaikka sellainen olisi ollut ihku. Tuli jotain muuta ja Tiimarista vähän päälle. Kutsut on tarkoitus askarrellapaskarrella huomisen aikana loppuun, joten sen jälkeen tiedetään miten kävi. Mallikutsu näyttää ainakin ihan kivalta. Meidän näköiseltä ja viihtyisältä. Ja jos nyt kaikki linjat eivät ole tapettiveitsen jäljiltä ihan priimoja tai liima näkyy liimatun alta, niin ei oteta siitä mitään stressiä, sillä häiden tarkoitus kokonaisuutena on kai jotain ihan muuta, kuin saada aikaan mahdollisimman näyttävä show tilpehööreineen ja rimpsuttimineen.

Kaikkein mageinta on kuitenkin olla me.

Iida Höpsytin-Huijuska

Laatuaikuiset

Olen näinä yötyötunteina purkanut sähköpostejani ja tehnyt niiden edellyttämiä toimia parhaani mukaan. Olen luonut Doodleja muutaman, lähettänyt materiaaleja eteenpäin ja suunnitellut uusia settejä tuleviin tapahtumiin. Olen tutustunut YK:n onlinevapaaehtoissivustoon ja luetteloon WAGGGSin sähköisistä materiaaleista sekä yrittänyt pysyä kärryillä siitä, mitä palaveriaikoja olen ristiin ja päällekkäin kenellekin ehdotellut. Voi voi. Tästä tulee itku. Kalenteri lainehtii loppukevääksi kasautuneiden työmatkojen väliin ujutettuja partioasioita tulvatilanteeksi asti. Työmatkojen paras puoli on nykyään se, että siellä voi nukkua pitkiä öitä.

Sähköpostien joukosta löytyi ilmeisen retoriseksi tarkoitettu kysymys, joka ei antanut ohittaa itseään ihan noin vaan. Vastaushan nyt on ihan selvä, mutta silti tuntui, että sen jäsentäminen veisi aikaa. En halua ajatella enkä pohdiskella, mutta en voi myöskään siirtää meiliä arkistoon jos en mutustele sitä ja saa nielaistua jonkinlaisena kappaleena. Kysymys siis kuuluu: kuinka todennetaan, että aikuiset lisäävät lippukunnassa toiminnan laatua?

Sanopa se? Sankari?

Paula

Karjalaiset venttiilit

Päivä päivältä ja puuha puuhalta ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun minusta tulee herran prouva ja sitä myötä kunniallinen nainen. Tämä tietysti sillä oletuksella, että oikeassa kohtaa tahdotaan eikä seurakunnasta kellään ole mitään sitä vastaan. Häämatka on varattu ja viime viikolla kun itse olin työmatkalla oli kotiin ilmestynyt jo oikeanlaisia matkaoppaita, sopivat kirjekuoret, postimerkit ja vähän jotain muuta pientä kutsuja varten. Osoitelista on olemassa mutta kutsutekstien kirjoittaminen on vaiheessa. Tähän tämä sitten varmaan kariutuu. Morsian nyyhkii jo pelkästään sopivaa runoa tai mietelausetta etsittäessä.

Kahvitauolla töissä tuli erään kerran puheeksi se, miten kukin meistä herkistä naisihmisistä on saanut itsensä hillittyä omana hääpäivänään. Kun on karjalaisilla venttiileillä varustettu niin tippa tulee silmään niin iloissa kuin suruissakin, joskus ihan muuten vaan ilman sen kummempaa syytä. Ärsykkeen ei tarvitse olla kovinkaan suuri kun me kyynelehtijät jo vuodatamme vuolaasti. Riittää, kun piirrossarjassa bambin äiti kuolee (toivottavasti tämä tieto ei tullut yllätyksenä) tai autolla ajellessa tulee osuvasta biisistä sopiva muisto mieleen. Jo me vollotamme! Häälehdissä neuvotaan katsomaan ystäviä ja sukulaisia kun kävelee kirkon käytävää alttarille, sen pitäisi rauhoittaa. Ja hah! Vieläkö pitäisi pystyä katsomaan jotakuta? Ei kuulkaa onnistu! Silloin ihan varmasti alkaa kyynel vieriä ja se on sitten siinä. Neiti Nyykijästä tulee Rouva Punasilmä ja hääkuvat ovat pilalla.

Mutta kuten yleenksäkin, kahvitauolla saa paljon hyviä vinkkejä tilanteen hanskaamiseksi. Yksi ehdotti diapamipaketin hakemista työterveydestä (häämatkaan liittyvän lentopelon varjolla). Luontaistuotekauppa tarjoaisi vaihtoehdoksi kielelle suihkautettavia rauhoittavia tippoja. Näitä siinä porukalla sitten testailtiinkin ja kyllä tuli niin seesteinen olo. Tjaa-ah, tiedä häntä, mikä keino sitten olisi kaikken paras. Diapamit taidan tässä kohtaa jättää napsimatta, mutta ihan oikeasti, en ole varma miten sitä sieltä ovelta pääsee eteenpäin kaikessa tärinässä ja jänskätyksessä. Vaatimalla olen vaatinut, että saisin kävellä ne metrit yksikseni, mutta olisiko sittenkin turvallisempaa vaappua toisen käsipuolessa kuin yrittää hurmata kirkkokansa omin voimin?

Kauheasti vielä näitä keskeisiä kysymyksiä ratkomatta. Ja vain pari kuukautta aikaa. Aargh.

Mahdoton yhtälö

Olen päättänyt haluta uuden harrastuksen. Voi se olla myös jotain vapaaehtoistoiminnan nimellä kulkevaa mutta ensisijaisesti etsin itselleni harrastusta, yhdistystä johon voisin kuulua. Olen etsinyt jo jonkin aikaa. Jotain uutta ja ihmeellistä, jotain mitä kokeilla. Paikallislehden yhdistyspalstan tarjonnasta taisin jo kirjoitella: en usko pääseväni VR:n eläkeläisiin eikä kuulonhuoltoyhdistys vielä(kään) puhuttele.

Näitä yön tunteja olen käyttänyt mm. etsimällä sopivaa yhdistystä netistä. 4H olisi uutta aikuisen näkökulmasta, mutta nettisivut eivät houkuttele. En halua tuollaiseksi piirroskuvien ohjaajaksi enkä etenkään aikuisohjaajaksi,joka minun kai kuuluisi olla. Google ehdottaa kaikessa viisaudessaan aikuisiin liittyviksi h-alkuisiksi sanoiksi henkilökohtaista avustajaa, hinkuyskää ja hammasrautoja. En halua niistä mitään! Hakusanalla aikuisten harrastukset päädyn Kaksplussan keskustelupalstalle, jossa joku tilittää: " Tarvitsetteko te äidit itsellenne harrastuksia? Onko ne oikeasti aikuiselle naiselle, jolla perhettä tärkeitä? Vai onko ne sellaiselle, joilla ei ole tarpeeksi sisältöä elämässään muuten? Että sitä pitää sitten täyttää aikansa esim. jossakin kalliissa jumpassa ? "

Mikä on tämä maailma, jossa aikuisen on vaikea löytää itselleen mielekästä tekemistä jos ei halua harrastusta, jossa tehdään vain itselle. Jooga on ihanaa, maalaaminen kanssa, mutta jos haluaa harrastaa jotenkin ulospäin eikä vain sisäänpäin niin miksi on niin vaikeaa löytää yhdistystä tai harrastusta? Eikö ole mitään tarjolla, jossa sanottaisiin rehellisesti että hei aikuinen, tässä olisi sinullekin sopiva harrastus. Martatkin pitää jättää väliin. En tunne kuuluvani kotitalousneuvontajärjestöön.

Googletan vielä. Milloin uroskoira on aikuinen? Lapsi ei suorita aikuisen harrastusta. Aikuisen naisen hevosrakkaus.

Voi ziisus. Kyllä lapsena kaikki oli helpompaa.

Iida Känkkäränkkä Ensimmäinen