Sordiino

Töissä käyminen haittaa harrastustoimintaa, mutta nykyään se haittaa myös kirjallista ilmaisua, koska sormien ja näppiksen välissä on vähän yllättävä sordiino. Jos aiemmin kaikkein päällimmäisenä pyörivät partiojutut on nykyään yhä useammin valta työhön liittyvillä tahattomilla ja tahallisilla pohdinnoilla. Asiaa edistää kummasti se, että nykyinen duuni on silmien edessä jatkuvasti. Olisi ihanaa kirjoittaa niistä jutuista, joita töiden takia ajattelee. Sparrailla teidän kanssanne omia pohdintoja ja kertoa arkipäivässä tehtyjä havaintoja. Mutta tietenkään en voi näin tehdä ilman rajoja.

Sordiino ei kuitenkaan liity vain rajoihin, joita työtehtävät tuovat tai asiat, joista ei nyt vaan voi koko maailman kanssa jutella. Sordiino napsahtaa päälle myös silloin, kun olisi ihkua hihkua josta muusta työhön liittyvästä, ihan julkisesta ja mageesta. Tuntuu, että tuputtaisin tai koittaisin painostaa. Tuntuu, että pitäisi pitää työ- ja yksityiselämä erossa, jotta tutut ja ystävät eivät vaivautuisi. Että ei voisi ihan niin reippaasti kertoa ja jakaa juttuja, vaikka kuinka haluaisi.

Miksi partioasioissa minulla ei ole ollenkaan samanlaista sordiinoa? Miksi partiosta voin hihkua ja saarnatakin paatoksella, mutta töihin liittyvissä jutuissa se tuntuu kiusalliselta vaikka olisi ihan yhtä aidosti innoissaan ja asian takana? Nykyään kuitenkin yhä useampi meistä haluaa olla töissä sellaisessa firmassa, jonka arvot ja toimintatavat vastaavat omiamme ja jonka päämäärät ovat meille tärkeitä. Työpaikan pitää olla samalla tavalla itseni näköinen kuin ovat harrastuksetkin. Miksi en siis voisi samalla hihkumisella hihkua sekä partio- että työasioista?

Partio ja työ, ovat molemmat aikaavieviä, innostavia, harmittavia, raastavia ja opettavaisia. Molemmista saa jotain, paljonkin. Molemmissa pystyn tekemään asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä ja joita pidän tärkeinä. Jotain eroa niissä kuitenkin on. Ymmällään.

Tällä viikolla muuten riittää hihkuttavaa. En kerro kummassa.

vasurilla ja maitoviiksissä,

Iida