tiistai 21. heinäkuuta 2009

Epilogi, osa 1

Iltaisin juuri ennen nukahtamista on tyhjä hetki. Lyhyt tai pitkä, mutta sellainen aika, jolloin voi ajatella ja suunnitella. Melkein vuoden ajan tuossa hetkessä elivät hääsuunnitelmat. Henkisinä muistiinpanoina, orastavina ajatuksina ja kuvina, joita näkee vain silmät kiinni. Viime aikoina näissä hetkissä on ollut tilaa. Häät meni jo.

Hääpäivä on varmasti ollut elämän tähänastisista päivistä onnellisimpia. Onnellisimpia siksi, että mitä pienempi on sitä, suurempaa onnea ja intoa tuntee enkä halua viedä pohjaa pois aiemmin eletyiltä onnellisilta päiviltä, joiden onni on voinut olla pienempää mutta pienelle kokijalleen kuitenkin suurempaa. Vaikka häitä edeltävänä iltapäivänä vielä kolmen aikaan seison työpaikallani odottamassa The Mekon saapumista ja olin vasta 15 minuuttia aikaisemmin saanut sormukset matkaani, rauhoittui kaikki lauantaiaamuksi. Lauantaiaamuksi, joka eteni meidän aurinkoiseksi hääpäiväksemme.

Kampaajalla ja meikissä, kaikessa rauhassa, tuli välillä mieleen mitä muutaman tunnin päästä tapahtuu ja silloin sydän teki loikan jos toisenkin. Aikaa kuitenkin oli eikä tarvinnut kiirehtiä. Kotona, ihan yksin, etsin vaatteet ja korut paikoilleen. Sulhanen kävi vielä hakemassa kakkubuffetin kakut sekä kukat kaupasta ja lähti sen jälkeen bestmanin matkassa hotellille. Kaason saapuessa skumppaa ja molempien mekot päälle. Kruunun kanssa sai vähän varoa. Ihmeen rauhallista ja seesteistä. Seremoniamestari piti naruja käsissä kirkolla, juhlapaikka oli viimeistelty aamulla eikä itse tarvinnut säätää mitään.

Ei mitään kiirettä kirkolle, sillä tilaisuus tuskin olisi alkanut ennen meitä. Silti perillä ennen sulhasta. Sakastissa viime hetken sopimisia, otetaankin pianolla ne Partiomessun kappaleet ja kyllä, kaaso laulaa ilman säestystä. Sukunimipolitiikka ja todistajat. Ja sitten suntion kanssa matkaan kirkon ovelle. Aurinko paistoi ja kaikki oli ihanasti, ei jännittänyt vaan odotti. Odotti saavansa ottaa kirkkokäytävän haltuun, odotti toisen tulevan vastaan ja ottavan kädestä kiinni. Odotti, että saa tahtoa.


Paula

2 kommenttia:

  1. Oikein paljon onnea. Ja muista sitten joskus tuon oman tekstisi viimeinen lause, joka on yksi kauneimpia, mitä olen koskaan kuullut. Arjen iskiessä kimppuun iske takaisin tuolla lauseella.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jarkko! Pidän mainitsemasi lyömäaseen takataskussa niitä takkuisempia taipaleita varten.

    VastaaPoista