Läsnä?

Sunnuntai-iltaan pehmeissä vaatteissa ja lainahuppari päällä. Iso ja lämmin, sellainen jota pidän kuin omaani vaikka olen ostanut sen toiselle. Takaraivossa on piintynyt päänsärky, sillä vieraiden sänkyjen vieraat tyynyt eivät ole minua varten. Purin laukut ja täytin pyykkikorin. Söin hyvää pitsaa perhekoossa ja salameilla, joita en kuitenkaan omiin pitsoihini koskaan valitse. Selasin läpi viikonlopun lehdet. Otin päiväunet sohvalla viltin alla. Tällaista tämä on, partioviikonlopuista toipuminen, koska mikään yöuni paikan päällä ei pysty korvaamaan sitä aikaa ja energiaa, joka viikonloppuihin menee.

Tänään opiskelin elämänhallintaa siinä missä moni muukin, sivusta seuraillen ja kertaalleen ajateltuja ajatuksia uudelleen kerraten. Ajankäytön kanssa alan olla sinut vähitellen tai ainakin tiedän, että kyse on omasta selkärangasta ja valinnoista. Aina on aikaa sille, mitä pitää todella tärkeänä. Seuraava haasteeni on opetella olemaan läsnä. Keskittyä juuri siihen tekemiseen, lukemiseen, jutustelemiseen tai tapaamiseen, joka kulloinkin on meneillään eikä yrittää ratkoa seuraavan hetken murheita tai aiempia asioita samaan aikaan.

Läsnä oleminen onnistuu helpoiten lenkkipolulla tai jumpassa. Niinä hetkinä olen todella paikalla ja keskittynyt juuri siihen, mitä olen tekemässä. Lenkillä ajatukset harhailevat mutta niihin ei kiinnitä huomiota, mikään ei vaivaa vaan liukuu. Tossut lyövät rytmiä ja minä juoksen. On kuitenkin helppoa olla olematta siinä missä oikeasti on. Otan tietokoneen mukaan kokoukseen, hoidan samalla vähän sähköposteja, kirjoitan tekstejä valmiiksi ja kerron Facebookissa kaikille missä nyt juuri olen. Tekstailen, katson kelloa, mietin mitä kaikkea muuta voisi ja pitäisi tehdä tässä samalla. Enkä todellakaan ole ainoa.

Oheistekeminen ei aina ole vain pahasta. Usein asiaan keskittymistä jopa auttaa jos käsillä ja silmillä on jotain puuhaa. Pakota minut vain kuuntelemaan niin en ymmärrä mitään. En muista jälkeenpäin enkä pysty käsittelemään samalla tavalla kuin jos pystyn näkemään, tekemään tai vaikka vaan piirtämään vihon reunaan. Kuultu yhdistyy nähtyyn ja tehtyyn, jäsentyy oman kautta. Kun tekee muuta ja kuuntelee samalla, pysyy ajatus jostain syystä paremmin kasassa.

Haluaisin kuitenkin oppia olemaan paremmin läsnä. Olemaan piiloutumatta läppärin taakse ja kunnioittamaan sitä aikaa, jonka muut ovat minulle antaneet. Jos kuitenkin katseeni harhailee ja näpertelen jotain muistikirjassa tai koneella, on sekin merkki. Hyvän merkki. On tässä, ristiriitaa kerrakseen.

Paula