Viivalla

Olen elänyt poikien maailmaa. Omaa paikkaa piti alkuun ansaita ja puolustaa niiden toisten leirillä kesäisin enkä muutenkaan ollut mikään luokan prinsessa. Vaatteeni eivät olleet vaaleanpunaisia tai valkoisia vaikka ehkä joskus olisin niin halunnutkin, leikeissä autoilla oli vähintään sama osansa kuin pehmoleluilla. Kaikkein mieluisin leluni taisi tosin olla postitoimisto. Sellainen pahvinen postitiski, jossa oli luukku kirjeille ja mukana leimasimia, kuoria ja muuta postikonttorissa tarpeellista. Sillä pystyi leikkimään yksinkin. En kokenut tyttöydestä haittoja edes kesäisin vaan käytin erilaisuutta myös häikäilemättä hyväkseni. Ei tarvinnut jonottaa ruokailuun, sain marssia henkilökunnan pöytään ja livahtaa ensimmäisenä kanttiinijonoon kun olin jotain muuta kuin tavallinen leiriläinen. Ainoa tyttö poikien maailmassa. Kaikki oli minulle mahdollista mutta juuri mikään ei pakollista. Ähäskutti.

Partiossa, tyttölippukunnan kasvattina, en ole tottunut siihen, että olisi olemassa jakoa tyttöjen ja poikien tehtäviin tai suurta epätasa-arvoa tyttöjen ja poikien välillä. Muistan tasan yhden kerran kokeneeni, että tyttöyteni oli haitta. Veturin rakentamiseen otettiin pojat mukaan ja meidän tyttöjen käskettiin keksiä jotain muuta tekemistä. Työmaailmassa itseään saa tyttönä joskus puolustaa enemmänkin. Poikien tekemänä moni asia menee helpommin läpi, pojilta odotettavan käytöksen rajat ovat laveammat ja eteenpäinpyrkiminen jollainlailla sallitumpaa tai normaalimpaa. Itselläni on ehkä ollut hyvä tuuri tai riittävän poikamainen asenne koska en voi tällä hetkellä lainkaan valittaa. Poikien kanssa töitä tehdessä mietin silti näitä kysymyksiä, tasa-arvosta, oikeuksista ja mahdollisuuksista. Siitä, lyökö tyttöys vielä jossain kohtaa avarilla poskelle.

Olen havainnut, että tytöillä on usein poikia helpommin taipumus ottaa huolekseen ja tehtäväkseen yksityiskohtia, asioita joita pitää kokonaisuuden toteutumiseksi hoitaa vähän sivussa tai taustalla. Tytöt kiinnittävät ensimmäisenä huomiota siihen onko kokoushuoneessa mukeja kaikille, muistetaanko tapaamisesta kirjoittaa pöytäkirjaa ja tuleehan seuraavan palaverin kokoushuone varmasti varattua. Ja jos tyttö poikien maailmassa aina huolehtii näistä asioista, kerrasta toiseen, tulee niistä vain tytön tehtäviä. Jollain tapaa, joissain asioissa ja paikoissa, tytön on hyvä opetella pois tästä huolehtimisesta pysyäkseen samalla viivalla.

Olen käynyt itseni kanssa usein keskustelua siitä, pitäiskö tytön olla myös kirjoittamatta niitä pöytäkirjoja kokouksen aikana. Olen kuitenkin ryhmän nopein ja näppärin kirjoittaja ja tiedän tuskastuvani, jos joudun itse odottelemaan jonkun muun kaksisormijärjestelmää. Ei tarvitse tehdä etukäteen mitään eikä korjata jälkikäteen, kunhan naputtaa samalla kun puhuu, esittelee ja ottaa kantaa. Tässä asiassa olen tehnyt itseni kanssa rauhan. Uskon pysyväni viivalla.

Iida