Pelko ja päättäväisyys

Mikä olisi leppoisampaa loma-ajateltavaa kuin pelkääminen. Ajattelin pelkoa ja sen erilaisia tasoja viime viikolla paljon. Tutkin omaa itseäni ja tuntojani, tunnustelin miten pelko kasvaa ajatuksesta ja ruokkii itse itseään mutta myös miten pelkoa voi hallita ja miten se tulee hallituksi. Kun pelko on oikeasti totta, se tappaa itsensä.

Seisoin suksineni jyrkän rinteen partaalla ja katsoin lumista aavaa edessäni. Alle se avautui, niin pitkälle, että auringon häikäisyssä ei nähnyt reunoja eikä loppua. Pudotusta vain ja jyrkkää, iltapäivän sohjoista ja möykkyistä rinnettä. Sydän löi tahtia hitusen kiivaammin ja pikkuisen painokkaammin kuin hetki sitten. Vain muutaman sekunnin seisahdus reunalla ja pelko yritti puikahtaa paikalle. Tiesin sen yrittävän sydämen tahdittamana vallata ja lamauttaa. Ehdin kuitenkin ennen, ehdin sanoa itselleni, että nyt ei voi ruveta pelkäämään ja huiskaisin alas rinteeseen. Sinne se jäi, pelko partaalla roikkumaan.

Kahden kilometrin korkeudessa myrsky tulee yllättäin. Pilvet ja tummuus liukuvat kuin salakuljetettuina päälle, auringosta tulee tuuli ja hattaroista lumimyrsky. On päästävä alas kuten kaikkien muidenkin. Ei näe ketään, ei mitään, eikä mihinkään. Pakko päästä alas, tavoitteena suorittaa mahdollisimman ehjänä. Pelko ei tule vaan päättäväisyys. Se ottaa vallan heti alusta ja sanoo, miten homma hoituu parhaiten eikä anna mitään sijaa sille pelolle, johon voisi olla aihetta. Ei lyöntejä, ei tihenevää hengitystä vaan pelkkää tarkkaa ja maltillista laskemista oli rinne mikä tahansa.

Pelon tunne minussa onkin vain liikaa tilaa ajatuksille.

Paula