Minut on opetettu pienenä niiaamaan nätisti. Se on hyvää käytöstä ja kohteliasta ja kuuluu pienten tyttöjen säyseään olemiseen. Ja sellainen minä olin, kauhean pitkämielinen ja kiltti, jaksoin istua mummokerhoissa ja VR:n eläkeläisten kansantanssiryhmän harjoituksissa enkä koskaan ollut häiriöksi tai haitaksi. Isoäitini kuljetti minua mukanaan ja minä vain olin, tosin kiltisti ja tyytyväisenä.
Niiasin kun opettaja antoi jouluisin ja keväisin todistuksen. Niiasin musiikkiopiston lavalla ennen kuin esitin Kimmon kanssa nokkahuilulla Kevätlaulua. Diidiidiidiiiii. Diidiidiidiii. Diidiidiidii-dididii. Niiasin ja niiasin ja niiasin. Viimeksi muistan ihan varmasti niianneeni kun sain todistuksen kouraan kauppakorkeasta mutta eilen en enää niiannut. The end of an era?
Tiesin, että illan tilaisuudessa on sellainen hetki, jolloin minä nousen lavalle, kävelen ministerin ja joidenkin muiden luo, otan kunniakirjan ja kättelen ihmisiä. Iltapäivällä kesken esitysten jäin miettimään, tuleeko siinä tilanteessa niiata, kumartaa vai tehdä jotain ihan muuta. Tunnollisena niiaajana olisi se tuntunut luontevalta mutta samalla liian lapselliselta ja epäaikuismaiselta. Sentään ministeri ja kaikkea. Ja minullakin jakkua ja beige-mustaa, sellaisia vakavasti otettavien aikuisten vaatteita.
Pohdin asiaa aikani ja päätin olla niiaamatta. Tuntui vähän surulliselta, että olisi joutunut sellaiseen elämään, jossa on niin iso tyttö, ettei lavalla voi enää niiata. Hymyillään vaan ja hieman nyökätään, katsotaan silmiin ja puristetaan kevyesti kättä. Tänään sain valokuvia tilaisuudesta. Näytin eriltä, hiukset auki ja beige-mustassa.
Ehkä sittenkin olisi voinut niiata. Ei kai niin iso ole koskaan.
Iida
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti