Ajan kanssa ei satu

Kun olin pieni, luulin ruuanlaiton olevan jotain erityisen vaikeaa ja työlästä. Ehkä siksi, että äitini teki sitä pikkukoulun keittiössä työkseen ja työ oli selvästi raskasta. Äidin kädet tuoksuivat aina sipulille ja joskus viikonloppuisinkin kävimme koululla, en oikein tiedä miksi, mutta siellä oli piano, liikuntasali ja näytelmävarasto joten minua ei haitannut yhtään. Kunhan uskalsin pimeällä käytävällä mennä täytettyjen eläinten ohi, muuten ajanvietteeksi jäi vain piano. Nyt isompana moni muukin asia on tuntunut työläältä ja ikävältä, mutta pakolliselta. Sattuu, missä välissä, ei koskaan. Ja kohta ei enää edes muista, koska matot on pesty viimeksi.

Neljän kuukauden koeaika elämää uuden tyyppisellä painotuksella alkaa olla takana. Ajan kanssa olen huomannut uusia asioita, jotka eivät enää satu. Ikkunoiden pesu, ex tempore metsäretket, siviilimenot arki-iltoina, verhojen vaihtaminen tai ruokakaupassa käynti kävellen ja parin mutkan kautta. Ei ole enää sellaista jatkuvaa sisäistä kiirettä, joka laittaisi valitsemaan aina sen nopeimman ja yksinkertaisimman tavan, jotta aikaa säästyy tietokoneen ääreen tai kokoushuoneisiin. Itsekkäästi raivaan viikonlopuista tyhjiä niin pitkälle kuin se on mahdollista. Kesäkuussa aion priorisoida hääjärjestelyjä partioviikonlopun päälle, vaikka jälkimmäistä kuinka suositeltaisiin. Minä suosittelen itselleni hääjärjestelyjä. Ähäskutti.

Edelleen minulta kysytään päivänpolttavista piiripartioasioista tai oletetaan, että oikeasti tietäisin jostain jotain. Ei se haittaa vaan muistuttaa siitä, että on ollut oikeasti tekemässä joskus jotain mageeta. Mutta ette usko miten mageeta on elää nyt sellaista vaihetta elämässä, että ajatus mullanvaihtamisesta kasveille tai pihakalusteiden pesemisestä ei vihlo! Että puhelin ei soi neljään päivään ja sähköpostitulvan kanssakin pystyy elämään. Partio on rajattu omaan karsinaansa eikä oma riittämättömyys enää satu.

Halleluja.

Paula