Portti A22

” Keitä ovat ne ihmiset, joita lentokentillä kuulutellaan? Ne, joiden pitäisi olla portilla A22 mutta eivät ole? Ovatko he ylipäätään kuulemassa kun heitä huudellaan ja maanitellaan esiin kuin eksyneitä maalaisserkkuja?”

Finnairin bluewings lehti alkaa olla niiden lehtien joukossa, joista jokainen numero tulee luettua suh-teellisen tarkkaan. En lennä paljoa, mutta riittävästi, jotta lehti kuluu käsissä ja turhauttaa jos samaa numeroa pitää useamman kerran selata ja koettaa etsiä jotain lukematonta. Yllä oleva on uusimman bluewingsin matkanovellin alku, Petri Tammisen kirjoittamaa tekstiä. Tekstiä, jonka olisi toivonut jat-kuvan vielä seuraavalla sivulla, ja seuraavalla, ja vielä seuraavalla. Ihailin sanoja ja kerronnan kulkua. Olisin toivonut omakseni. Toinen meistä on kirjailija.

Pidän lentokentistä mennen tullen ja haluan tulla niille ajoissa, vähän viettämään aikaa. Poikkeuksena aikaiset aamulennot, jolloin kenttä ei vielä ole hereillä edes sen vertaa kuin me armoitetut matkustajat. Silloin ajan autoni sinne minne aina, kävelen siitä mistä aina, turvatarkastelutan itseni kuten aina, ja kurvaan kahvilaan kuten aina. Ja heräilen joskus tämän jälkeen. Mutta päiväsaikaan lentokenttä on mitä mukavin paikka viettää aikaa itsensä kanssa, passi ja hammasharja repussa ja jonkinlainen lipun tapainen kännykässä. Tänään lähdin portilta 23 joten vierestä vietiin eikä edes kuulutettu. Mutta olisi voitu, sillä olisi ollut tilaisuus unohtaa itseäni naistenhuoneeseen lataamaan kännykkää ja kiroamaan kampaajan puutetta. Tyvikasvu on naisen pahimpia vihollisia.

Jos mennen pidän omastamme niin tullen on ihanaa vieraalla kentällä. Ihmisiä ja erilaista katseltavaa. Takana on luultavasti jotain koettua ja kotikentällä maailma odottamassa. Ehkä matkustaminen on juuri silloin parhaimmillaan, kun on riemullista sekä lähteä että palata.

Nyt on jo ilta, pimeää ja tummaa, täällä jossain Tanskassa. Huomenna jossain alkaa työpäivä. Yli-huomenna jossain alkaa viikonloppu. En mene portille ennen sunnuntaita.

Paula