Nimitysasioita

Olen seurannut silmä tarkkana jo pitkään nimitysasioita etenkin sunnuntain Hesarista, paljon ennenkuin nimenvaihtaminen oli itselle millään tavalla akuuttia. (Noin kiva sukunimi ja silti vaihtoi!) Paitsi vihityistä, olen etsinyt nimitysuutisia myös syntyneistä, vähän eri silmällä toki. (Ziisus sentään, kylläpä on taas lasta nimellä paiskattu.) Ei ole salaisuus lainkaan, että olen aina ollut vakaa oman sukunimeni kannattaja. Kuka sitä nyt hyvää ja vähän erikoisempaa pois vaihtaisi? Olen myös julistanut, miten ainoa tapaus, jossa edes harkitsisin sukunimeni vaihtamista olisi sellainen, jossa tarjolla olisi jotain von tai af alkuista. Ei ole eikä tule.

Olen joskus pohtinut kyllä mahdollisuutta ottaa joku muu oman suvun sukunimistä. Vaikka nykyinen tuntuukin minulta, on joskus ollut tarvetta olla olematta. Nimi on kuitenkin sieltä toiselta puolelta ja siitä ei...tai sanotaanko, että olisi voinut olla mukavaa joskus olla jotain muuta. Äidin puolelta löytyisi Romu ja isän puolelta Adamsson. Romussa on jotain rouheaa ja raisua, Adamssonissa tyyliä ja tyyneyttä. Valitsisin ehkä kuitenkin rouheuden ja antaisin räiskyä. Oma sukunimeni on kuitenkin iso osa identiteettiä. Se kuullaan ja kirjoitetaan väärin, mutta harvempi sitä unohtaa kun on kerran osunut. Se on kujeileva ja rohkea, sellainen joka ei jää varjoon eikä viimeisten joukkoon muuten kuin aakkosissa. Ja aina löytyy kuitenkin joku Virtanen. On tuntunut, että etunimen vaihtaminen olisi helpompaa. Se on vähemmän sitä mitä minä. Toisen nimenkin voisin heivata hetkenä minä hyvänsä.

Häiden lähestyessä nimestä on tullut monta kysymystä. Pidätkö omasi? Et kai mitään yhdistelmänimeä? Otatko miehen nimen? Kukaan ei ole kyllä kysynyt, ottaako mies minun nimeni. Aiempi jyrkkyys on kääntymässä loivempaan mutta sukunimen vaihtaminen ei silti tunnu oikealta. Mihin minä kadottaisin ne seitsemän kirjainta ja sen merkityksen, joka nimellä on kuitenkin identiteetille ja sille, millaisena minut tunnetaan? Yhdistelmänimiin en veny, en millään. En halua viivaa vanhan ja uuden, kahden eri perheen välille vaan haluaisin olla yhtä. Tässä se suurin ongelma onkin. Jos minä olen minä ja mies on mies ei perheellä tule koskaan olemaan yhteistä nimeä postilaatikossa.

En arvannut, että asiaa pitäisi edes ajatella, koska olen ajatellut sitä koko ikäni.

Paula