Shoppausvammoja

Perjantaina kun on juuri lähtenyt töistä ja nälkäinen ei ole otollisin aika ehdottaa mitään. Riihimäen Prismaan voi eksyä, suomalaiset tomaatit muuttuvat alankomaalaisiksi, saunajuoma valikoima on onneton (vaikka kauppa on niin suuri, että pienet lapset luultavasti kasvavat kouluikäisiksi ennen kuin vanhemmat ehtivät kassalle saakka) ja päivänvalo, jonka näit tullessasi kauppakeskukseen on muuttunut synkäksi yöksi ennen kuin pääset ulos. On siis ihan turha soittaa välillä konttuuri-kauppa, en ole ihmisystävällinen enkä avoin ehdotuksille. Enkä etenkään spontaani. Jos soittaisit kun olen kaupassa, en edes vastaisi. Hähää.

Jos en väärin muista niin joskus silloin, kun pyykinpesusta ei vielä tarvinnut huolehtia itse ja opettajat luulivat kuukausiraporttien allekirjoituksen olevan äitini käsialaa, oli tapana käydä Helsingissä saakka shoppaamassa. Lähteä päiväksi kiertämään kauppoja, olla vaan ja hengailla ja jossain kohtaa odotella junaa kotiinpäin. Vaikka suhtaudun vaatteisiin edelleen intohimolla ja hartaudella niin ei kuulkaa ei, eipä huvita hengailla ja sovitella huvikseen. Joskus alennusmyynnit olivat askelma jossain tajuttomuuden ja taivaan välillä, nyt niistäkään ei mitenkään merkittävästi jaksa innostua. Tämän sesongin alesta olen ostanut kaksi paitaa. Jiihaa.

Osittain shoppausvammani ovat varmasti tulosta muuttuneesta ajankäytöstä. Nuorempana halusi pois kotoa, olemaan kavereiden kanssa ja sellaista. Nykyään haluaisi päästä kotiin ja pysyä siellä. Edes täksi illaksi, ehkä jopa viikonlopuksi. Toisaalta shoppailusta on tullut haastavaa. Kun jo etukäteen tietää, että luultavasti paitojen hihat ovat orankin sukulaiselle (käsivarsien mitta on kiistaton todiste) auttamattomasti liian lyhyet ja vyötärö-lantio -suhde teollisesti valmistetuille housuille ja hameille mahdoton yhtälö niin sovituskoppiin ei ole suurta hinkua. Ranteeni ovat varmasti vähitellen vääntymässä sisäänpäin, koska huomaan nykiväni paidan hihoja jatkuvasti pidemmälle ja housujen vyötärö roikkuu jossain lantion puolivälissä, jotta levein kohta mahtuu sisään ja nilkat peittyvät. Voi Ziisus.

Ehkä tästäkin syystä on vain kiva olla kotona. Pehmeissä harmaissa collegehousuissa ja kultsille ostamassani tumman harmaassa hupparissa. Vielä kun kultsi joskus unohtaisi, kenelle huppari oikeasti kuuluu.

Iida Mutrusuu